Suloiset myrkynkeittäjät hersyvän harmittomassa murhasopassa Teatterimyllyn näytelmässä.
Kupponen kuolemaa, ensi-ilta Kulttuurikellarilla 6.2. Tuotanto harrastajayhdistys Teatterimylly. Ohjaus: Ritva Söderström.
Näyttelijät: Marja Välimäki, Tanja Nikola, Päivi Laukkanen, Riitta-Leena Lempinen, Helena Repo, Pia Kerman, Laura Valjus, Juha Pekka Laukkainen, Jukka Pesonen.
Teatteriarvio
Ari Tiippana
Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (1944) on Frank Capran ohjaama mustan huumorin komediaklassikko, jossa herttaiset Brewsterin sisarukset myrkyttävät arkea piristääkseen poikamiehiä arsenikilla. Arsenikkia ja vanhoja pitsejä vilahtelee myös Teatterimyllyn näytelmässä Kupponen kuolemaa, jossa täysihoitolan naiset, myös omassa mikromaailmassaan päästävät toisiaan hengiltä, motiivina saada naapurin komean poikamiehen huomio. Musta huumori kukkii kuin pelargonia mummon ikkunalla.
Alussa taistellaan kiikareista, kuka näkisi ikkunan takaa poikamiehen treenaamassa. ”Oi miksei saavu noutamaan, tuo prinssi uljas sadun ihmemaan…” voisi Olavi Virta laulaa taustalla, kunnes joku keksii O´Finnin (Juha Pekka Laukkainen) ammatin: rikoskomisario! Jonkun on uhrauduttava, siis murha.
Myös näytelmässä esiintyvien Juha Pekka Laukkaisen ja Juha Pesosen rokokootyylisissä lavasteissa näyttämöä hallitsevat pöytä ja kolme tuolia. Sivuilla kokovartalopeili ja telineessä maalaus (tekijä Tanja Nikola) ylävartalo paljaana olevasta unelmien poikamiehestä á la Tom of Finland. Vaikka näytelmä onkin pitkälti aikaansa sidottu, se muistuttaa hillitöntä versiota, taistelua Unelmien poikamies -realitysarjasta – ilman murhia.
Tanja Nikolan työryhmineen valmistamat rönsyilevät ja värikkäät asut ovat olennainen osa ylitse pursuavaa touhotusta.
Ritva Söderströmin ohjaaman näytelmän juuret ovat Alfred Hitchcock esittää -tv-sarjan jaksossa Bull In A China Shop (1958, samana vuonna ilmestyi Hitchin mestariteos Vertigo), josta suomennos tunnetaan paremmin nimellä Kuin norsu posliinikaupassa. Paikalle saapuva rikoskomisario O´Finn on kuin tuo norsu, joka rikkoo täyshoitolan säntillisen arjen harmonian – ja yrittää selvitä järjissään kaakattavan, päällekäyvän hanhilauman keskellä.
”Tämä paikka on hullujenhuone”, hän toteaa.
Käsikirjoituksesta vastasi Alfred Hitchcockin luottomies C.B. Gilford. Näytelmäversion nimi Any Body For Tea, suomennoksena siis Kupponen kuolemaa, tässä Söderströmin mukailemana.
Kupponen kuolemaa on mustan huumorin sävyttämä murhasoppa, farssi, jossa on ripaus Hitchin keveämpää rikosdraamaa ja Agatha Christien myrkytyssyndroomaa. Tanssit etäännyttävät sen lumetodellisuudesta kuten imelä, vanha iskelmämusiikki Dennis Potterin mestarillisessa Laulavassa salapoliisissa.
Allegorisin on verenpunaisessa valossa kylpevä Danse macabre, Kuolemantanssi, myöhäiskeskiajalta peräisin oleva teema, joka kuvastaa kuoleman universaaliutta.
Leroy Andersonin sävellys The Sandpaper Ballet on neiti Nettien (Pia Kerman) melankolinen jäähyväistanssi. Lopussa jopa jatsattiin: Jazz Legato – Jazz Pizzicato, Andersonia sekin.
O´Finn ja etsivä Kramer (Pesonen) muistuttavat Sherlock Holmesia ja tohtori Watsonia, joista toinen järkeilee ja toinen tekee oivaltavia sivuhuomioita. Rikoskomisarion loistavalta tuntuvasta strategiasta tulee lopulta tragedia.
Hurmaavan energinen naiskuusikko, sitten viisikko ja viimein nelikko (Marja Välimäki, Tanja Nikola, Päivi Laukkanen, Riitta-Leena Lempinen, Helena Repo, Pia Kerman, Laura Valjus) tekevät niin vakuuttavaa yhteistyötä, että on vaikea ketään erikseen mainita, vaikka omia persoonia ovatkin. Lempinen tekee lisäksi hauskan sivuroolin säntillisenä, moikkailevana sormenjälkiteknikkona.
Söderström pitää vauhkon villikon ja kokonaisuuden hyvin ohjaksissaan.
Laura Valjuksen luontevasti esittämä toimittaja tuntuu olevan ainoa selväjärkinen porukassa. Menneen maailman illuusio tapaa nykyajan haastattelumikrofonin ja järjestelmäkameran muodossa kuten Aki Kaurismäen elokuvissa.
Näytelmässä on paljon puhetta, joka ei aina vie itse tarinaa eteenpäin, mutta vyöryy eteenpäin intohimon virran lailla. Tärkeintä onkin itse häiriintynyt tunnelma.
Ensi-illassa aisti pientä jännitystä, mutta vain pari-kolme kertaa kuiskaaja joutui alkupuolella avustamaan. Loppua kohti kierrokset lisääntyivät ja paranivat murhakarusellissa.
Murhista oli tehty kevyttä viihdettä. Hajuvesineen ja lahjoineen se näyttäytyi elämän kohokohtana – jos ei ole itse osallisena. Tunnelma muistutti sinitaivaalla purjehtivaa poutapilven hattaraa ja karaokessa kaikuu Mä oon rotunainen, naiseuden korkea veisu, kuten näytelmäkin.
Jos näytelmä olisi menestyselokuva, se saisi varmasti jatkoa, kun naisnelikko kuulee rikoskomisarion uuden ammatin. Ei savua ilman tulta.
Pitkistä suosionosoituksista päätellen yleisö piti näkemästään ja sille voisi povata menestystä – kunhan pakkanen hellittää kuristusotettaan.