Ari Tiippana
Keikka-arvio
Ismo Alanko El Mosquito: Ismo Alanko – laulu, kitara, piano, Joakim Berghäll – saksofoni, huilu, sello, lyömäsoittimet, taustalaulu, Jussi Jaakonaho – kitarat, taustalaulu, Mikko Mäkelä – basso, taustalaulu, Juho Viljanen – pasuuna, kosketinsoittimet, lyömäsoittimet, taustalaulu, Niko Votkin – rummut, lyömäsoittimet, taustalaulu.
Ismo Alankoon liittyvä adjektiivipajatso on tyhjentynyt etu- ja takaressua myöden aikaa sitten. Suomirockin kameleontti on näyttänyt vuosikymmenten mittaan musiikillisen uusiutumiskykynsä, mutta säilynyt aina tunnistettavana, ei vähiten karismaattisen äänen, yleisökontaktin ja lavaesiintymisen ansiosta.
House of Olafin yleisöä silmäillessä fanikunta on säilynyt katkeamattomana ketjuna sukupolvesta toiseen, vaikka aivan teiniosasto näyttäytyikin nyt vähemmistönä. Eräs fani kertoikin tämän olevan hänen sadasensimmäinen Alanko-keikka. Tätä ennen rockabilly-mieheksi tunnustautuneelle Hassisen kone kolahti aikoinaan, ja kovaa. Sitten se olikin menoa.
Esiintymispaikkaa Alanko kehui (jälleen) vilpittömästi ja näyttää siltä, että Olafista on muodostumassa Itä-Suomen Tavastia.
Soundit olivat roseisesti paikallaan, kuin harsoinen teräs.
Musiikkigenreä tai ilmeikästä lavaesiintymistä sanan säilän mestarikaan ei pysty yhdellä sanalla kuvaamaan. Se on I Alankoa. Eikä sitä, kuinka esiintyminen ja musiikillinen flirttailu puree yleisöön kuten Draculan hampaat viattomaan neitsyeen. Karisma ja vuorovaikutus, ovat asioita, joita ei voi oppia tai opetella. Niitä on, tai sitten ei. Alangolla on.
Suomirockin jättiläistä ei ole turhaan nostettu kansakunnan kaapin päälle. Ja siellä hän pysyy. Menneisyys ei ole vankila, painolasti, vaan pääoma, tuottava sijoitus.
Alanko tunnetaan maratonin mittaisista keikoistaan, eikä tämä ollut poikkeus. Reilut kaksi ja puoli tuntia ekstaasia ja psykedeliaa upposi yleisöaaltoihin kuin Titanic Pohjois-Atlantilla. Voi vain ihmetellä 65-vuotiaan duracellrokkarin kuntoa. Mies koikkelehti, poukkoili, hyppeli ja toikkaroi kuin kevään huumasta nauttiva villivarsa. Väsymättä.
Välillä ilmehtimisen Jim Carrey siirtyi pokerina pianon ääreen Nick Caven slovarihenkeen, jonka jälkeen lavalla jatkui taas orkesterin kanssa tivolimainen hassuttelu.
Kevyt ja kohtuuton -albumin julkaisukiertueen etappi oli Alangon laskujen mukaan viidestoista – ja nimensä veroinen. Huippuunsa viritetty Ismo Alanko El Mosquito soitti keikan aluksi kaikki pitkäsoiton kappaleet, vieläpä levyllä olevassa järjestyksessä.
Keikka käynnistyi siten avausraidalla Kevyt ja kohtuuton: ”Minä tahdon olla lintu, kun panikoin, haluaisin lentää tuuleen, liidellä pois…” ja liiteli lavalla kuin soitimella käyskentelevä suokukko – tai rockkukko.
Kitara löytyi käteen seuraavan kappaleen, Kieli on maa aikana. Pedon ohella yksi levyn kielellisistä kohokohdista, jossa lavalla esiintyi julistaja-Alanko, jota seurasi Hylkään, ja bändin esittely. Raikuvimmat suosionosoitukset sai tietenkin Savonlinnan oma poika, huikea multi-instrumentalisti Joakim Berghäll.
Uusi levy oli taattua alankomaista musisointia, joista tarttuvin riffein sävytetty Vaadin onnellisen lopun ja Kevyt ja kohtuuton, jäivät päällimmäisinä mieleen. Ja tietysti Nuoruus on vakava sairaus: ”Nuorena sairas, vanhana sairas, siinä välissä hetkeksi unohdat vaivas…” Lohduttavaa.
Vihertävään pukuun pukeutunut artisti heitti välillä takin syrjään ja kävi ojentamassa teräväsanaisesti lavan edessä toisiaan töniviä faneja. Tilanne rauhoittui heti.
Albumin esittäminen oli enteilevää esileikkiä tuleviin, orgastisiin klassikoihin.
Hassisen koneen biisit, kuten väärin ymmärretyimpiin kuuluva Rappiolla, Kulkurin iltakalja, Tällä tiellä ja Levottomat jalat on analysoitu myös kirjoittajan toimesta, joten niistä ei enempää. Livenä ne toimivat aina. Joakim Berghällin ja Juho Viljasen puhaltimet ovat tuoneet niihin tuhdimpia sävyjä, kuten rytmiryhmä Mikko Mäkelän basso ja Niko Votkinin rummut, Jussi Jaakonahon kitarariffit ja soolot lisää ilmavuutta.
Puhaltimet tuovat mieleen takavuosien Blood Sweat & Tearsin ja alkuaikojen Chicagon. Välillä sirkusmainen hassuttelu lavalla ääniefekteineen taas The Spike Jones and his City Slickersin 1940-luvulta.
Lavalla ja veturihallissa vallitsi paikoin se sama hurmoshenki kuin 80-luvun alussa.
Alankomaratonilla kuultiin alun neljättä kymmentä biisiä, joten luetteloiminen on turhan puuduttavaa. Mieleen jäivät tietysti ne, joissa yleisö eli vahvasti mukana, Alangon lyhyt Suomen lähihistoria Kun Suomi putos puusta ja setin päättänyt tajunnanräjäyttäjä Taiteilijaelämää. Kädet aaltoilivat ja yleisö hoilasi mukana kuin olisivat itsekin