Ari Tiippana
Orkesteri: Timo Kämäräinen (kitara, koskettimet, taustalaulu), Olavi Uusivirta, laulu, kitara, koskettimet), Jaakko Kämäräinen, (basso, taustalaulu), Olli Krogerus (rummut).
Muistan nähneeni ensi kerran Olavi Uusivirran keikalla 2000-luvun puolivälissä Helsingissä, jolloin hämmästelin nuoren miehen musiikillista ilmaisua ja monipuolisuutta. Tämän jälkeen olen jostain syystä missannut livekeikat.
Klubikiertueen avauskeikka House of Olafissa vahvisti entisestään ensivaikutelmaa. Bonuksena on tullut musiikillista monipuolisuutta, lavakarismaa, heittäytymistä ja lämminhenkistä vuorovaikusta yleisön kanssa käsikosketuksineen.
Nuorehko, (tässä iässä ne kaikki näyttävät nuorilta), naisvaltainen, salintäyteinen yleisö sai mitä se oli tullut hakemaan: energisen, vauhdikkaan, ammattitaitoisen ja hyväntuulisen keikan. Setissä kuultiin vanhoja hittejä, toivebiisejä (Jontun toivoma Toton Africa), mutta myös yllättävän paljon maistiaisia uudelta, vappupäivänä ilmestyvältä levyltä, monimerkitykselliseltä nimeltään Camouflage. Osa niistä ensiesityksiä, kuten pitkäsoiton nimibiisi, encorena kuultu Me tehtiin jotain suurta ja Rakkauden hirviö.
Uusivirran keikka oli myös ensimmäinen mittavalla klubikiertueella ja Olafissa.
Ilmassa leijui viikonlopulle ominaista, äänekästä ja odottavan poreilevaa tunnelmaa. Olavi Uusivirta, kitaristi Timo Kämäräinen, basisti Jaakko Kämäräinen sekä rumpali Olli Krogerus ottivat lavan haltuun kellon täsmällisyydellä. Hitin Me ei koskaan kuolla räjähtäessä ilmoille, saattoi aavistaa mitä tuleman piti.
Tuntui kuin huippuunsa viritetty WRC-orkesteri olisi ampaissut Monte Carlon ralliin, yleisö kartturin paikalla, tulevia biisietappeja innolla odotellen. Kaikki oli alusta lähtien kohdillaan: valot ja soundit, laulujen sanat ja instrumentit erottuivat selkeästi.
Salmisaaren Sannan aikana – ja myöhemminkin – Uusivirta pomppi ja pogosi, elehti ja ryntäili tennareissaan parikymppisen punkrokkarin innolla. Äänikin taipui falsettiin kuin nuorella miehellä, eikä vertaus Bee Geesin kastraatiokuninkaisiin liene kaukaa haettu.
Marcel Proust -t-paita päällään Uusivirta tuntui kuin olisi viestittänyt teksteillään ranskalaiskirjailijan pääteokseen Kadonnutta aikaa etsimässä. Tai sitten hän on lyriikoineen omansa aikansa musiikillinen modernisti, joka viittaa teksteissään taiteeseen tai musiikkiin.
Tästä ilmeisenä vaikutteena seuraavaksi kuultu Oodi ilolle, jossa armoitettu kitaravirtuoosi Kämäräinen tapaili alkuintrossa Beethovenin Sinfonia nro 9:n eli Ode of Joyn sointuja, joihin palattiin itse kappaleen sisälläkin.
Kirjallisiin viittauksiin kuului Kultaa hiuksissa biisin alku: Oli synkkä ja myrskyinen yö… Näin alkaa Edward Bulwer-Lyttonin romaani Paul Clifford – kuten myös Tenavien Ressun usein aloittama romaani.
Biisit ovat melodisesti kekseliäitä, monipolvisia ja lyriikoiltaan ajatuksia herättäviä, kuten ajan ja oman tomumajan katoavaisuutta pohtiva E=mc2: ”Mitä jos tää tuuli kääntyy, taianomainen hetki päättyy, muistetaankohan meitä vielä, tomuna kun leijaillaan tiellä”.
Tässäkin viittaus Einsteinin suhteellisuusteoriaan ja miksei Uusivirran lavaesiintymiseen: ”jo pieni määrä massaa sisältää valtavan määrän energiaa”.
Äkkiä lause voi kääntyä myös kautta aikain pohdittuihin teemoihin: ”On niin helppoo olla onnellinen, helppo olla vapaa kuvitella, että kaikkeen löytyy syy, mut miten rakkaus tai maailman synty selittyy”.
Laulut kertovat tietty rakkaudesta ja ihmissuhteiden monimutkaisuudesta, mutta laajenevat myös maailmanlaajuiseksi pohdiskeluksi.
Vaikka lieneekin kaukaa haettu, Uusivirta yhdistää monesti melankolisen tekstin tarttuviin melodioihin Gösta Sundqvistin tapaan. Toisaalta mukana on hyvän mielen ralleja, kuten Spotifyn mukana uuden tulemisen tehnyt Ollaanko tämä kesä näin.
Kaikkiaan kuultiin parikymmentä, pariin tuntiin tiukkaan turboahdettua biisiä, joita lienee turha käydä kaikkia erittelemään. Mainita täytyy silti ainoa tango, Tanssit vaikka et osaa, joka vie ajatukset sanoituksesta irrotettuna 1950-luvun kesäisille tanssilavoille. Seinäjoella tavataan!
Pakko on kehua myös turboahdettua orkesteria, jossa kaikki palaset olivat viritetty kohdalleen. Erityisesti jäi mieleen Timo Kämäräinen Ozzy Osborne-laseineen, hienoine riffeineen ja mielikuvituksellisine sooloineen sekä välillä kuin Keith Emerson kosketinsoundeineen.
Ilta osoitti kiistämättä sen, ettei Uusivirta ui musiikin myötä- eikä vastavirrassa, vaan aivan omassaan.
” Jos mä kuolen huomenna, älä surusta itke, itke rakkaudesta.”