Kaija Koo Olavinlinnassa 8.8. 2025
Keikka-arvio
Ari Tiippana
Orkesteri: Kaija Koo (laulu), Kimmo Nissinen (kitara), Petri Ojala (koskettimet), Joni Leino (rummut), Jari Ilomäki (basso, taustalaulu).
Ihmisjono kiemurteli Linnanvirran liepeillä Olavinlinnaan kuin jättimäinen tuhatjalkainen. Oli selvä, ettei keikka ehtisi alkaa ajallaan, sillä ensimmäisessä, virvokkeita tarjoavassa paikassa oli muutamaa minuuttia ennen vielä satakunta ihmistä ja katsomoonkin tungosta. Yllättäen katsojat löysivät paikoilleen nopeasti ja keikka alkoi tästä johtuen vain kymmenkunta minuuttia myöhässä.
Lehdistölle oli annettu ohje, jonka mukaan sai kuvata ainoastaan kolmen ensimmäisen biisin aikana, eikä salamalla.
Orkesteri, viimeisenä Kaija Koo, ilmestyi näyttämölle kääntyvästä logostaan yleisön taputtaessa rytmikkäästi. Laulajasuosikki oli kuin Sergio Leonen italowesternin femme fatale pitkässä, mustassa, nilkkoihin saakka ulottuvassa takissaan.
Yleisö osoitti rytmikkäästi taputtaen suosiotaan.
Keikka starttasi heti hitti-ilotulituksella: Kuka sen opettaa, Nää yöt ei anna armoo ja korkkarit nousivat jo kuvaannollisesti kattoon voimabiisillä Supernaiset, sitten Minun tuulessa soi käsiaaltojen keinuttaessa naisvaltaisen salin katsomoa, jota seurasi vielä suuren suuri hitti Kuka keksi rakkauden.
Kaija Koota on kehuttu tunnelman luojaksi ja energiseksi esiintyjäksi. Tätä todisti myös käytännössä täysi Olavinlinnan salillinen, joka oli nielaissut hittivieheen ensimmäisestä biisistä alkaen. Tulkinnat olivat dramaattisia, kuten Oopperajuhlien jälkimainingeissa sopiikin.
Puolitoistatuntinen oli punnittu läpileikkaus hämmästyttävän, 40-vuotisen uran varrelta. Uuden levyn nimibiisi, vahvasti erotiikalla ladattu Räsypokka kuultiin hiukan ennen keikan puoliväliä. Se lomittui onnistuneesti laulajattaren imagoon ja tuotantoon kuin Love Recordsin alkuperäinen logo:
”Näytä mulle, onks sul pokkaa tää pelata, loppuun, jos haastan? Niin näytä mulle sun, niin mä näytän mun”.
Miksauspöytä ja koulittu orkesteri otti Olavinlinnan haasteellisen akustiikan ammattimaisesti vastaan, vaikka volyymi olikin melko tapissa. Välillä myös laulussa kaikua tuntui olevan liikaa, kuten biisissä Maraton. Yleisön viihtyvyyteen ja tunnelmaan nämä eivät tuntuneet kuitenkaan vaikuttavan.
Orkesteri antoi tähden olla oikeutetusti tähti, mutta hoiteli työnsä asiaan kuuluvallla jämäkkyydellä. Kukaan ei juuri sooloillut mitä nyt kitaristi Kimmo Nissinen flirttaili lyhyissä sooloissa solistin kanssa ja kosketinsoittaja Petri Ojala piti yleisöä hereillä ennen encorea.
Pelkistetyn lavasteen taustaprojisoinnissa vilahtelivat tähtitaivas, Kaija Koon logolla varustetut pullot ja tulenlieskat.
Puolivälissä pitkä takki sai jäädä ja asut vaihtuivat pariin, kolmeen otteeseen, joskin housut säilyivät samoina.
Olavinlinna on kokenut monia valloittajia, joista Kaija Koo on varmaan lempeimmästä ja suosituimmasta päästä.
Illan parhaimmiston voisi nostaa parin edellisen lisäksi biisit Kaunis rietas onnellinen, En pelkää pimeää ja illan päättänyt huikea Tinakenkätyttö.
Samaan kategoriaan voi laskea myös Vapaa, jossa yleisö oli voimalla mukana parisuhteen katkenneiden kahleiden kolistessa menneisyyden eteiseen.
Edellisen tapaan karismaattisen iskelmäpopin kuningattaren lauluista löytyy paljon omakohtaisia kokemuksia, joista suuri yleisö on löytänyt vahvaa tartuntapintaa, ja joista se on voinut imeä voimaa ja lohtua.
Illan päätösbiisiin taas voi moni satojatuhansia, jopa miljoonia asfalttikilometrejä urallaan niellyt artisti yhtyä:
”Hei, ei ei, en sitä salaa, näillä teillä loppuun palaa…”
Ainakaan Olavinlinnassa ei loppuun palamisesta näkynyt vielä merkkiäkään.