TALVISODAN loppuvaiheessa Laatokan koilliskulman saarista strategisesti keskeisin oli vajaat puoli kilometriä leveä ja puolitoista kilometriä pitkä Petäjäsaari.
Suomalaisjoukot olivat saartaneet Neuvostoliiton 168. divisioonan joukot – noin 20 000 neuvostosotilasta – Kitilän-Koirinojan mottiin Pitkärannan pohjoispuolelle.
Ainoa huoltotie mottiin kulki jäätä pitkin kapean salmen kautta. Huoltoteille ja saarten väliin pioneerit tekivät railoja ja miinoitteita. Yhtenä yönä tuhottiin kolonna, jossa oli 450 miestä ja 400 hevosta. Laatokan jäiden sekaan vajonneiden haavoittuneiden miesten ja hevosten tuskanhuudot kiirivät yössä. Reittiä alettiin kutsua Kuolemantieksi.
Laatokan jäädyttyä tammikuun puolivälissä venäläisjoukot tekivät Maksiman-, Petäjä- ja Paimionsaaren sekä Vuoratsun saarille useita hyökkäyksiä massiivisella ylivoimalla, mutta suomalaisten puolustus piti.
Viimein Puna-armeija jyräsi haltuunsa saaret. Venäläisillä oli 7 000 miestä, 111 tykkiä, 87 kranaatinheitintä ja 34 panssarivaunua. Puna-armeijan ilmavoimat tekivät 522 taistelulentoa ja pudottivat 90 tonnia pommeja.
Maaliskuun 5. päivän iltana Petäjäsaaren puolustajien päällikkö, luutnantti Ahti Suhonen esitti pataljoonan komentajalle, kenraali Woldemar Hägglundille vetäytymistä. Jatkuvasta valvomisesta ja taistelusta väsyneet, kylmettyneet miehet eivät pystyisi saarta enää pitämään.
Siihen ei suostuttu, vaan käsky kuului pitää Petäjäsaari viimeiseen mieheen.
Petäjäsaari 6.3. Puna-armeija iski
Aamulla 6.3. kello 7 puna-armeija aloitti parituntisen tykistökeskityksen Petäjäsaareen. Tykistökeskityksen jälkeen kymmenet pommikoneet kylvivät tuhoa, yli 30 hyökkäysvaunua kiersi saarta ja jalkaväki vyöryi panssarivaunujen suojaamina jään yli.
Suomalaispuolustajat joutuivat antamaan periksi hurjasti taistellen valtavan ylivoiman edessä metri metriltä.
Viimeinen laukaus Petäjäsaaresta kajahti noin klo 16.45.
Vain muutama saaren puolustajista pelastui ennen näkemättömän massiivisessa hyökkäyksessä kahdeksan tunnin aikana. Kaatuneista oli 46 rantasalmelaista ja 23 nilsiäläistä. Tappioprosentti oli 95.
Venäläiset surmasivat haavoittuneet, juhlivat, joivat ja polttivat kaatuneita ja upottivat avantoihin.
Aamulla Päämaja tiedotti tapahtumista: ”Laatokan koillispuolella hyökkäsi vihollinen Pitkärannan saaristossa vallaten muutamia hallussamme olleita saaria.”
Talvisota päättyy vain viikko Petäjäsaaren taistelun jälkeen
Henkiin jääneet kertovat
Kansa Taisteli -lehdessä 4/1978, Tauno Sepän artikkelissa yksi henkiin jääneistä korpraali Eino Turtiainen Rantasalmen Mustalahdesta kertoo taistelun alettua:
”Olin pk-ampuja. Vastaani tuli verisiä miehiä ja toisia kannettiin paareilla. Monet valittivat ääneen. Kranaattisade vain yltyi. Lentokoneita oli joka puolella, pommittajia ja hävittäjiä. Sieltä riitti tavaraa puolustajien niskaan!
Hetken kuluttua minulta meni luoti vasemmasta poskesta sisään ja tuli ulos suusta repäisten posken auki sisäpuolelta. Onneksi suu oli auki, kun hapen puutteessa muuten ei jaksanut hengittää – hampaat säilyivät. Suuhun alkoi tulla kovasti verta, pikakivääriin tuli häiriö ja niin oli minunkin lähdettävä vetäytymään kohti telttoja. Tapasin matkalla luutnantti Suhosen, ja hän antoi luvan lähteä pois kohti Vuoratsua.
Suhonen löysi teltan luota sukset ja lähti vetäytymään saaren suojassa.
”Veri vuoti poskesta ja tuppasi kurkkuun, oli vaikea hengittää. Pääsin kuitenkin viimeisillä voimillani lopulta Vuoratsun rantaan, johon jäin makaamaan. Siitä minut omat korjasivat pois.”
Eero Kemppainen Rantasalmen Tervajoelta toimi taistelun aikaan luutnantti Suhosen taistelulähettinä. He olivat käyneet pyytämässä apua pataljoonan komentopaikalta iltayöllä 5.3.
”Apua ei kuitenkaan luvattu, eikä annettu lupaa vetäytyä saaresta poiskaan. Meillä oli venäläiseltä vangilta saadut tiedot, joiden mukaan suurhyökkäys Petäjää vastaan alkaisi huomenaamulla.”
Matkalla he poikkesivat huoltoporukoiden lämmittämässä saunassa Syskyänsaaressa.
”Ahti sanoi: Mennään, Eero, saunaan – jäähän Petäjäsaareen huomenna edes puhdas ruumis!
Päivän valjettua alkoi tykistökeskitys.
”Yhä uudet ja uudet tykistökeskitykset ja pommitukset silpoivat nuo onnettomat toverimme yhä pienemmiksi tuossa hirvittävässä teräsmyrskyssä.”
Puhelinyhteydet olivat poikki, Suhonen käski Kemppaisen hakemaan apuvoimia Vuoratsusta ja sai hävittäjät seuraksi, joita hän väisteli parhaansa mukaan.
”Matkalla kohtasin toisiakin meikäläisiä, haavoittuneita, jotka olivat saaneet luvan lähteä Petäjästä. Vuoratsusta hain omia joukkoja. Löysin ne kaikki saaren itärannalta Petäjäsaaren puoleisista asemista. Tapasin tykistön tulenjohtueen, mutta siellä sanottiin, ettei mitään apua ole saatavissa.”
Vierailuja Petäjäsaaressa
Savonlinnalaisella Paavo Harjulla on tullut Suomessa matkatessaan tapana vierailla kuntien ja kaupunkien sankarihautausmailla.
– Käydessäni ensi kertaa Rantasalmen kirkkoa ympäröivällä hautausmaalla, järkytyin. Lähes viidessäkymmenessä kivipaadessa oli kaatumispäivämäärän jälkeen teksti: Petäjäsaari. Päätin, että kerran vielä käyn tuossa legendaarisessa saaressa, Harju kertoo.
– Olin tutustunut kyseisen alueen taisteluja kuvaaviin kirjoihin. Lauri Immosen Unohduttujen rintama ja Leevi Lakion Eivät kaikki juosseet kuvaavat yksityiskohtaisesti tätä erästä dramaattisinta ja kunniakkainta taistelua talvisodassa.
Kesällä 2004 Harju asteli varoen ja kunnioitusta tuntien Petäjäsaaren kamaralle.
– Puut olivat jo kasvaneet puuttomaksi tuhottuun saareen. Hämmästyimme, sillä vain vajaa 50 metriä erottaa saaren eteläpään vihollisen valloittamasta Putkisaaresta. Kävelin kalliorinnettä ylös ja näin ensimmäisen sodan jäännöksen, kranaatin kärjen. Sitten kasa hylsyjä ja ”Emman”, venäläisen pikakiväärin pyöreän lipapaan sekä kivelle nostettuja kuoleman sirpaleita. Koko sodan kauheus muuttui hetkessä todeksi helteisenä elokuun päivänä. Nöyrä kunnioitus valtasi mielemme: täällä lunastettiin osa sitä itsenäisyyttä ja vapautta, josta me nyt olemme osallisia, muistelee Harju.
– Yövyimme saaressa ja mietimme, kuinka huikea oli ero tämän lähes tyynen Laatokan ja silloin vallinneiden olosuhteiden välillä. Tunsimme paikat jotenkin omaksemme, Karjalan pojat, vaikka vieraalla maalla olimmekin.
”Miten siellä on voinut kukaan puolustajista säilyä”
Kimmo Kuutti oli niin ikään lukenut Harjun mainitsemat, Petäjäsaaren taistelusta kertovat kirjat. Savonlinnalainen Kuutti on käynyt saaressa kahdesti, vuosina 2004 ja 2008.
– Olin tavannut enonkoskelaisen Antti Kuuramaan, joka kertoi saaren taistelutapahtumista, ollessani energianeuvojana 80-luvulla Enonkoskella. Antin kaksi veljeä osallistui taisteluihin. Erkki säilyi hengissä, mutta Veikko menehtyi. Antti oli silloisen Enonkosken rakennustarkastajan, työkaverini Usko Kuuramaan setä, kertoo Kuutti.
– Saaren kalliot oli tulihelvetissä ammuttu kappaleiksi joka puolella saarta. Ihmettelimme, miten siellä on voinut kukaan puolustajista säilyä hengissä torjuntataistelun aikana. Tulikeskityksessä tuli osuma kalliorintaukseen, joka toimi haavoittuneiden sidontapaikkana, ja kallio romahti siellä olleiden päälle.
”Vänrikki Pärnänen laskeutui länsirannalta jäälle äkkijyrkän kallioseinämän vierestä. Siellä hän tapasi res. kersantti H. Leväsen ja lähes parikymmentä miestä suojautuneena pystysuoran jyrkänteen vieressä. Pärnänen kehotti miehiä lähtemään pois ja jatkoi matkaansa. Päästyään runsaan parinkymmenen metrin päähän jysähti kalliolla ankarasti, ja hän heittäytyi pitkäkseen. Kun Pärnänen pari sekuntia myöhemmin katsoi sinnepäin, ei enää näkynyt yhtään miestä. Kalliojärkäle oli peittänyt heidät täydellisesti.” (Unohdettujen rintama, 1967)
Kesällä 2013 paikka tunnustettiin hautarauha-alueeksi ja siunattiin muistolehdoksi.
– Nuo käynnit herättivät ääretöntä kunnioitusta suomalaisia veteraaneja kohtaan. Tunnettiin, että olemme etuoikeutettuja, kun olimme päässeet käymään näillä legendaarisilla taistelualueilla!
Kuutti muistelle kuinka eräs mukana olleista toi veneessään Emman lippaat ja laittoi ne takkahuoneen seinälle muistoksi retkestä.
– Hän lahjoitti myöhemmin ne Enonkosken Petäjä-saariseuralle. Rikos olisi ollut ankara, jos olisimme jääneet kiinni niitten kanssa rajalla, Venäjän puolella.
”Oli turhaa tapattaa melkein koko joukkoa, kun tilanne oli toivoton”
Käsky ”Viimeiseen mieheen” liittyy Kuutin mukaan historioitsijoiden mielestä käynnissä olleisiin tulitaukoneuvotteluihin.
– Suomalaisten piti näyttää, ettei periksi anneta millään rintamalla, mutta Petäjäsaaren rintamalla minun mielestä oli turhaa tapattaa melkein koko joukkoa, kun tilanne oli toivoton, sanoo Kuutti painokkaasti.
Omatoiminen matka Petäjäsaareen ei nykyisin Kuutin mukaan onnistu Venäjän säätämän pakollisen veneajokortin takia, jolla suomalaiset veneilijät ovat ”etnisesti puhdistettu” Laatokan veneilijöistä.
Petäjäsaaren taistelun päivää muistetaan Rantasalmella vuosittain 6.12 ja 6.3.
Petäjäsaaren taistelusta on edellisten julkaistu ainakin Kristian Kososen puolidokumentaarinen romaani Petäjäsaaren jäinen helvetti (Bazar, 2018) ja Marko Tiaisen Verinen saari – taistelu Petäjäsaaresta 1940 (Revontuli, 2018).
Ari Tiippana