Yhtyeet: VTH, Ville Leinonen & Valumo, DISCO.
Ari Tiippana
VTH: Jaakko Räisänen – laulu, Janne Leinonen – kitara, Pekka Eronen – basso, Olli Halonen – kitara ja Ville Leinonen – rummut
Ville Leinonen ja Valumo: Ville Leinonen – laulu, kitara, Tuomas Luukkonen – kitara, Jere Leinonen – basso, Tuomo Hokka – kosketinsoittimet, Tommi Salminen – rummut.
DISCO: Aki Eronen – laulu, Olli Halonen – kitara, laulu, Jaakko Kiuru – koskettimet, Sami Karttunen – rummut.
House of Olafin Kesähässäkkää voi kutsua kulttuuriteoksi, huomionosoitukseksi seutukunnalle, josta on ponnistanut maailmalle valovoimaisia ja merkittäviä muusikoita. Neljän yhtyeen musiikkikattaus oli todella laaja punkista iskelmään ja paljon siltä väliltä.
Aikataulu piti mainiosti kutinsa, vaikka Discon odottelua olikin turhan pitkä aika, tunti ja vartti.
Hässäköinnin aloitti perjantaina popista rockiin ja iskelmään sukkuloiva Illansuu. Kaksi naista suitsutti lauantaina ilmaiskonsertin tunnelmaa ja musiikkia, joka sai kädet heilumaan ilmassa ja korkokengän kopisemaan.
Molemmissa illoissa oli ilahduttavat, kolmisensataa kuulijaa.
Lauantain hässäkät räväytti käyntiin kulttimainetta nauttiva punkbändi VTH, vieläpä täsmälleen samassa kokoonpanossa kuin perustamisvuonna 1989. Biisit revittiin muistojen ja muistin lokeroista genreen kuuluvalla asenteella irtonaisen rumpukalvon räplättäessä.
Vihaisista nuorista miehistä kuoriutui lavalla vihaisia, keski-ikäisiä miehiä, joka henkilöityi angstiin itsensä piiskanneen, karjuvaan laulusolisti Jaakko Räisäseen. Räisäsen välispiikit oksensivat pahoinvointia ja antoivat ahneiden sotaherrojen ja systeemin (Rehtori on paska) kuulla kunniansa. Sota tappaa aina jonkun, mutta ”kaikki ihmiset ovat joku”, hän filosofoi.
Koirat (Koira) saivat sen sijaan sympatiaa Maukka Perusjätkän tapaan. Bändin perustamisaikakautta edusti Roger Rabbit (elokuvasta Kuka viritti ansan, Roger Rabbit), jonka Jessican nuori polvi muistaa yhtä hyvin kuin Jaakko Tepon Pamelan.
Räisäsen uskottavan uhon ohella Ville Leinonen paukutteli kannuja kuin konsanaan nuorena kitaristien Janne Leinosen ja Olli Halosen sekä basisti Pekka Erosen toimiessa enemmän päällikkönsä adjutantteina.
Biisit olivat usein lyhyitä (Kennedy, Sinä sait sen) ja hauskoja (uskottava Pää on kipiä) ajan hengen huokuessa lavalta.
Odotettuun paluuseen oli selvästi panostettu ja comeback oli ainakin uskottavampi kuin Sex Pistolsin paluurahastus.
Jos esitys ei maailmanmestaruutta voittanutkaan, torilla tavataan, sillä VTH esiintyy Pyhän Olavin karkeloissa. Sen jälkeen on vuorossa monen muusikon märkä uni, Tavastia 9.9.
Paluun teki myös Ville Leinonen & Valumo, joka esiintyi kotikaupungissaan Ville Leinosen laskujen mukaan 22 vuoden tauon jälkeen.
VL & V:n musiikki oli kitaravetoista, kosketinsoittimilla höystettyä iskelmäpopia, rockilla ryyditettynä. Määritelmä on turhan ahdas, sillä siinä oli vaikutteita Pekka Strengin unenomaisesta, kauneuden ja optimismin värittämästä psykedeliasta Serge Gainsbourgin ranskalaiseen chansoniin, maalaillen kuvia Demi-lehtien teinierotiikasta suomalaiseen Crisse Johanssonin iskelmälyriikkaan.
Leinosesta mieleen tulee myös Badding, joka teki niin ikään kaiken uskottavasti rockista humppaan.
Tai jos Pikkusisko oli Tuomas Luukkosen helisevine kitaroineen dramaattisesti tulkinneen Leinosen mukaan ”jazzvalssi”, oliko Enkeli pophumppa?
Musiikki voi groovata monella ilmeellä.
Toistakymmentä biisiä sisältänyt, tunteikas setti sisälsi paljon slovareita. Mieliinpainuvimpia biisejä oli Kristiinojen yö, jossa Luukkosen kitara ujelsi kuin haamu suviyössä.
Merkillistä kyllä, vaikka yleisö tuntuikin pitävän kuulemastaan ja näkemästään, lavan edessä ei tungeksinut edellisen tapaan tavanomaista fanijoukkoa. Porukka seurasi turvallisen välimatkan takaa kuin varomasta stand upin tapaan silmätikuksi joutumista.
Uuden levyn myötä paluusta voidaan puhua myös Discon osalta. Sillekin mittariin tulee neljännesvuosisata.
Melankolisen syntikkapopin suurlähettiläät jakoivat auliisti sanomaansa, joka tuntui uppoavan hyvin opetuslapsiin. Fanijoukko uskaltautui jo lavan eteen.
Kitaristilaulaja Olli Halosen ja laulaja Aki Erosen taustalla paukutteli alusta (1999) alkaen mukana seurannut rumpali Sami Karttunen. Koskettimissa kuultiin muun muassa Boycottin riveissä soittanutta, musiikin hengelle omistaunuttta Jaakko Kiurua.
Sovitukset olivat siten tuhdimpia, pidempiä ja äänekkäämpiä (Ilkeitä asioita).
Duracell-kaksikko pomppi lavalla, Halonen kitaroineen välillä kuin Whon nuori Pete Townshend ja molemmat innostuivat välillä vaeltelemaan yleisön joukkoon.
Disco on alkulähteistään huolimatta ajatonta, melodista, potkivalla bassolla maustettua syntikkapoppia, jossa on mainsreet-kaikuja brittibändi The Human Leaguesta Pet Shop Boysiin (Aito rakkaus murhataan) ja Darudeen.
Erosen laulutyyli muistutti paikoin erehdyttävästi Ismo Alankoa (Musta sydän).
Uudet (avausbiisi Jotain elämää, Me selvitään, Hei sydän) nivoutuivat saumatta vanhoihin hitteihin Levottomat tuulet, Hei älä luule).
Ja luvalla sanoen: Yön biisiksi aiottu Routainen maa kuulosti varmasti paremmalta ja persoonallisemmalta Discon käsittelyssä.