Jethro Tull valloitti Olavinlinnan
Yhtyeen keulahahmo Ian Anderson on edelleen huikeassa vedossa
Jethro Tull Olavinlinnassa 7.8.
Jethro Tull: Ian Anderson – Laulu, huilu ja akustinen kitara, David Goodier – Basso, John O’Hara – Koskettimet, Scott Hammond – Rummut, Jack Clark – Kitara.
Ari Tiippana
Ensi vuonna vaikuttavat 70 vuotta täyttä brittibändi Jethro Tull aloitti kolme kaupunkia käsittävän The Curiosity -levyn Suomen julkaisukiertueen Savonlinnassa.
Muusikkoja on ravannut yhtyeessä enemmän kuin Mata Hari vaihtoi miehiä, mutta yksi on seisonut Stonehengen lailla mukana: hassu huilumies Ian Anderson. Ja mikä sopisi keskiaikaiseen linnaan paremmin kuin ikivanha puhallinsoitin, joka tuo mukanaan sävyjä englantilaisesta folk-musiikista, akustisen kitaran lisäksi.
Jethro Tull on ainutlaatuinen, elävä sivu rockmusiikin historiaa, jonka tunnusmerkkinä on Andersonin jäljittelemätön poikkihuilun käsittely. Virtuoosi käsittelee soitintaan kuin kuritonta lasta, karjuu, maanittelee, komentelee, mutta seuraavassa hetkessä ottaa tämän laulunomaisesti lempeään syleilyynsä. Hän käyttää myös kurkkuääniä ja laulaa huiluunsa.
Huilu keskeisenä instrumenttina rockmusiikissa on ainutlaatuista, satunnaisia kappaleita lukuun ottamatta (mm. Focus: Hocus Pocus, Guess Who: Undum, Moody Blues: Legend of a Mind), joten Jethro Tull rockkansakunnan kaapin päällä on paikkansa ansainnut.
Folk- ja kelttisävyjen lisäksi yhtyeen musiikki yhdistelee nerokkaasti progressiivista rockia, bluesia, kirkkomusiikkia ja klassista musiikkia sekä kansansävelmiä.
Yhtye tunsi maestronsa metkut ja aivoitukset luottoystävän lailla.
Kitaristi Jack Clark on ottanut luontevasti yhtyeen pitkäikäisimmän jäsenen, Martin Barren paikan. Vaikuttavien kitarasoolojen taituri kävi lisäksi musiikillisia vuoropuheluja Andersonin huilun kanssa. Neljä oopperaakin säveltänyt multi-instrumentalisti, tyyliniekka John O’Hara toi Hammondeineen 60-luvun kaikuja ja oli elementissään koskettimiensa takana. David Goodierin basso soi monipuolisesti ja tanakasti (Aqualungin intro, Bourrée) ja Scott Hammond hallitsi tarkasti yhtyeen mutkikkaat, vaihtuvat tahtilajit.
Unohtumattomassa illassa vanha materiaali kohtasi saumatta uuden (Curious Ruminant, Budapest), joka oli vakuuttava esimerkki Andersonin yhä vuolaana juoksevana luomisvirrasta, sävelien Thames-joesta.
Alussa taustalla soi Elviksen Jailhouse rock, sitten Muddy Watersin Mannish Boy. Monilla katsojilla näkyy erilaisia Jethro Tull -paitoja. Yleisöä virtaa tasaiseen tahtiin, katsomo täyttyy.
Ennen konsertin alkua tulee ennakoitu tieto: ehdoton kuvauskielto. Ainoastaan encoren aikana saa kuvata. Tieto otetaan yllättävän ymmärtäväisin taputuksin vastaan.
Ilmassa leijuu nostalgian ja myös haikeuden tuntua, sillä tämä saattaa olla viimeinen kerta nähdä brittilegenda livenä – varsinkin Olavinlinnassa.
Ian Anderson tervehtii ja toivottaa vuoden (kellon?) 1968 tervetulleeksi. Tällä hän viitannee niin debyyttialbumiin This Was kuin kuuluisaan herätyskelloonsa, jota hän kantoi alkuaikoina muovikassissa mukanaan keikoilla, kuten kuululla Marquee Clubilla Lontoossa.
Keikan aloittaa kitaran ja huilun symbioosina Some day the sun won’t shine for you, sitten orkesterin kera Beggar’s Farm ja A Song for Jeffrey, kaikki samaiselta albumilta.
Aqualungilta poimittu folk-sävytteinen Mother Goose jatkaa, jossa sanoitukset ovat monen muun yhtyeen lyriikan lailla psykedeliaa, surrealistia, outoja näkyjä ja omituisia hahmoja.
Seuraava, agraarikulttuuria ihannoiva Songs From the Wood kuuluu illan parhaisiin: ”Let me bring you love from the field, poppies red and roses filled with summer rain”.
78-vuotias Anderson harppoo ja liikehtii lavalla kuin metsän menninkäinen ja soittaa huilua paikoin yhdellä jalalla seisten (tavaramerkki) kuin flamingo ja tarttuu välillä akustiseen kitaraansa.
Kekseliäät lavaprojisoinnit sukeltavat bändin alkuhämäriin ja istuvat temaattisesti musiikillisesti esityksiin.
Bachin henkeäsalpaava cover Bourrée (kahdeksan ensimmäistä tahtia pohjana) päättää ensimmäisen setin yleisön huikeisiin suosionosoituksiin.
Toisen setin alku – My God, The Zealot Gene, Pastime in God, Over Jerusalem – vie pitkälti kuulijan temaattisesti jylhien katedraalien valoihin ja varjoihin, tosin Jethro Tull -hengessä: ”And the bloody church of England, in chains of history, requests your earthly presence, at the vicarage for tea”.
Yhteiskuntakriittisen Aqualungin voisi sanoa olevan sisarteos Beatlesin Eleanor Rigbylle, jossa kohtaavat yksinäisyys, kodittomuus, yhteiskunnan unohdus ja välinpitämättömyys.
Clarkin soolo kirvoittaa väliaplodit ja päättää upeasti konsertin.
Hengästyttävä, Encorena kuultu Locomotive Breath antaa luvan viimein kuvata, istumapaikoilta.
“Old Charlie stole the handle, and the train it won’t stop going, no way to slow down”.
Sanoitus tuo mieleen Ian Andersonin: vaikka vanha höyryveturi välillä puuskuttaakin, vauhti ei hidastu, eikä keinoa progefolkjunan pysäyttämiseen löydy – eikä tarvitsekaan.