Takavuosien suosikki on edelleen kovassa iskussa
Egotrippi House of Olafissa Jossain täytyy olla päivänvaloo -kiertueella 12.6
Egotrippi: Mikki Kauste, laulu, kosketinsoittimet, Knipi, laulu, kitara, Skele, kitara, Anssi Maasalo, basso, laulu, Sampo Haapaniemi, rummut.
Ari Tiippana
Egotripin vaappuva suosion lento päättyi kuin Ikaroksen taival aurinkoon parinkymmen vuoden jälkeen, vaikka yhtyeen jäsenet ovatkin tehneet sen jälkeen musiikkia muille ja musisoineet toisissa bändeissä. Yhtye on taas aktivoitunut keikkakuntoon ja esiintynyt festareilla, mutta klubikiertue on ensimmäinen seitsemään vuoteen. Uuden singlen Jossain täytyy olla päivänvaloo -singlen mukaan nimetty, parikymmentä keikkaa käsittävän kiertueen yksi seisakeista oli perjantaina House of Olafissa.
Kokoonpano on viime vuosina pysynyt muuten samana, mutta vuodesta 2013 yhtyeessä rumpuja soittanut Risto Niinikoski jäi pois. Hänen tilalleen tuli Sampo Haapaniemi, hänkin soitti Egotripissä vuosina 1996–2013.
Yhtye on taas kuosissaan ja musiikilliset palaset loksahdelleet paikoilleen niin, että se voisi Legotrippi.
Uuden tulemisen myötä Egotrippi on saanut uusia ystäviä ja lähes täyteen buukatussa, entisessä ex-veturitallissa bailasi paljon nuoria neitosia. Soljuvaa, melodista kitarapoprockia soittava yhtye heitti hikisen, yli kaksituntisen keikan, joten pääsylipun lunastaneet saivat varmasti vastinetta rahoilleen.
Egotrippi ei ole koskaan ollut yleisön villiin hurmokseen vaivuttanut Niilo Yli-Vainio, vaan pikemmin lämpimään, turvalliseen olotilaan vaivuttava olohuoneen sohva.
Yksi tähän vaikuttava tekijä on yhtyeen keulahahmo, kitaristi Knipin ohella biisipuolesta vastaava laulusolisti Mikki Kauste. Sympaattinen, eleettömästi, mutta eläytyvästi laulava Kauste on kuin Egotripin musiikillinen näköispatsas.
”Laita siihen juttuun, että Egotrippi on Suomen Beatles”, eräs tunnettu paikallinen muusikko toivoi. Se on laitettu, eikä kaukaa haettu.
Toisaalta Kauste on kosketinsoittimineen ja falsetteineen kuin nuori Spencer Davis Groupin Stevie Winwood ja Gimme Some Lovin.
Keikkasetti oli rytmitetty mallikkaasti nopeiden (Älä koskaan ikinä) ja hitaiden (Sininen, Suljetuin silmin, Asfaltin pinta) biisien vaihteluun, draaman kaaria tukien. Välillä yhtye kuulosti kovemman luokan rokkibändiltä (Koivuniemen herra).
Knipin ja Skelen kitaravallit vyöryivät paikoin kuin Normandian maihinnousussa, jota Anssi Maasalon jyhkeä basso ja Sampo Haapaniemen jämäkkä rumpupatteristo rytmittivät. Välillä Knipi vaihtoi sähköisen kitaran herkempään akustiseen. Lauluosuuksista vastasi harmonisesti koko eturivi.
Ainakin sivummalla sanat paikoin hukkuivat, mutta tämä vaihteli biisien välillä.
Kauste kietoi pienin elein yleisön pikkusormensa ympäri, ja kun yleisölle annettiin pikkusormi, se vie koko käden aaltoliikkeineen ja yhteislauluineen, jopa sormien napsutuksineen.
Encoreineen päivineen kuultiin lyhyen kalkulaattorini mukaan yhdeksäntoista biisiä. Uudet biisit, kuten Jossain täytyy olla päivänvaloo, ovat uponneet pieteetillä kasvatettuun maaperään, turhat rikkaruohot on karsittu pois ja sävelasteikosta kasvaa jalostettuja Egotrippi-melodioita.
Rikkaan laululaarin jyvistä vois poimia esille esimerkiksi haikean, ympyrän sulkevan profetian Vuosi nolla: ” Tämä on vuosi nolla, tähän se päättyy ja alkaa, tämä on lähtölaukaus ja maaliintulo samaan aikaan…” tai Valtatie, jonka säkeeseen ”Elämä on mitä on”, yleisö innokkaasti yhtyi.