Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on kovemmassa vedossa kuin koskaan
Illan aikana kuultiin makupaloja uudelta levyltä ja vanhempia suomenkielisen raskaan rokin kivijalkoja.
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus House of Olafissa
Timo Rautiainen – laulu, kitara, Jarkko Petosalmi – kitara, Nils Ursin –laulu, basso, Jari Huttunen – laulu, kitara, Aksu Hanttu – rummut.
Keikka-arvio
Ari Tiippana
Suomenkielisen metallin tienraivaaja ja savusaunan tukeva kivijalka, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki syyskuussa vankan paluun viiden vuoden levytystauon jälkeen pitkäsoitolla Tuomiojärvi. Lieneekö sattumaa, että samanniminen järvi löytyy sulkavalaissyntyisen Rautiaisen nykyiseltä asuinpaikkakunnalta, Jyväskylästä?
Entä lieneekö sattumaa, että syyskuu on yhdeksäs kuukausi ja Tuomiojärvi Niskalaukauksen yhdeksäs levy (joukossa kaksi saksankielistä) ja numerologiassa luku 9 liitetään syvään myötätuntoon, henkiseen kasvuun ja haluun auttaa muita? Nämä seikat kukkivat Timo Rautiaisen lyriikoissa suomalaisen mielentilan rikkaruohoissa.
Illan aikana kuultiin uutukaiselta puolenkymmentä biisiä, kuten avauksena jyrännyt Suomalainen oireyhtymä, joka sukeltaa siihen syvään päähän – suomalaisen miehen viinapäähän. ”En oppinut taaskaan viime kerrasta, ettei pirua saa päästää pois merrasta…”
Tanakalla poljennolla, tutun ironisella ja suomalaisen uroon itsehäpeällä leikittelevä lyriikka sai jo monen pään nyökkimään ja käden nyrkkiin – tai pikkusormen ja etusormen pystyyn.
Seuraavana kuultu synkkä, Kohti tuhoa oli Rautiaisen ekologinen kannanotto ilmaston lämpenemiseen ja kuinka iltapäivälehdet lakaisevat sen maton alle, koska etusivun saa jonkun vaikuttajan epäonnistunut kauneusleikkaus.
Rautiaisen spiikit noudattelivat ironisina laulujen lyriikkaa, muistivat kasvuympäristönsä sekä yhtyeen soundin luojan, tuottajaguru Tuomo Valtosen vaikutuksen levytyksiin.
Viisimiehinen Trio Niskalaukaus on siis palannut, josko sitä saunan taakse on koskaan vietykään. Raskaassa koneistossa pyörivät tutut rattaat: jylhyys, synkkyys, slaavilainen ja suomalaisugrilainen melankolia, jyskyttävä melodisuus yhdistettynä karuihin, yksilöä ja yhteiskuntaa raapiviin lyriikoihin.
Kuullun perusteella yhtyeen tummassa väripaletissa oli kuitenkin uusia nyansseja niin, ettei se kuulostanut vanhan toistolta. Ennen yhtyeen astumista lavalla soi AC/DC:n Highway to Hell. Voiko aussibändin kohdallakaan puhua uudistumisesta? Miksi keksiä toimiva raskasmetallipyörä uudelleen?
Rajamaa-albumilta lohkaistu Kova maa oli paluu vanhaan, kun taas valitettavan ajankohtainen, koskettava, sodan uhkaa huokuva Idänjuna jyskytti nykyaikaan: ”…ja papit siunaavat syyttömät tappamaan, nuoret miehet toisiaan. Voiko idänjunan vielä pysäyttää? Ei meille muuten mitään jää…”
Paradoksaalinen, Jarkko Martikaisen sanoittama Hyvä ihminen upposi yleisöön kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin, samoin Petteri Orpolle omistettu Toisen luokan kansalainen, eikä suomalaisen uhon perusjärkäle, koskettavan hauska Nyt on mies tehnyt poikkeusta.
Yhtyeenä Niskalaukaus on kovimmassa vedossa kuin koskaan, varsinkin kun rumpupatterin taakse on saatu lahtelainen musiikintuottaja, kapulavirtuoosi Aksu Hanttu.
Jarkko Petosalmi ja Jari Huttunen hoitelivat suvereenisti kitarat, ja kuinka komeasti riffit kulkivatkaan, kuten biiseissä Toisen luokan kansalainen ja Rajaton rakkaus. Nils Ursinin basso jytisi sydänalassa asti ja mies hoiteli myös ansiokkaasti laulujen örinäpuolen sekä yleisön tsemppaamisen.
Petosalmi ja Rautiainen jakelivat auliisti plektroja eturiville.
Soundit olivat genren mukaisesti raskaat, mutta soittimet ja sanat erottuivat yleisesti ottaen hyvin.
Yhtye jaksoi paahtaa väsymättä loppuun asti, ja jos se olisi kahvinpapu, paahto olisi väriltään kuin toisena encorena kuultu Surupuku.
Niskalaukaus huudettiin ja taputeltiin lavalle kolmesti. Ukrainaisille ja karjalaisille omistettu järkyttävä sodan kuvaus Lumessakahlaajat sai yleisön varauksettoman suosion ja sympatian, eikä apokalyptinen Viimeinen päivä taivaan tuonut lohtua kohti tuhon tietä kulkevaan maailmaan.
Rautiaisen kipeästi osuva, synkkä melankolia on naulattu varmaankin jo Martti Lutherin teesien lailla kasvuympäristössään Sulkavan kirkon raskaisiin oviin. Jos Beach Boys teki lukemattomia biisejä lainalautailusta, Rautiainen painuu pintaa syvemmälle. Harva artisti pystyy luomaan toistuvasti ja onnistuneesti kielikuvia suomalaiseen mielenmaisemaan: tunnontuskiin, menetyksiin, kuolemaan, historiaan sekä kansaluonteemme ikuisiin kipupisteisiin. Rautiainen pystyy.