Mikko Pöllä syntyi Inkerinmaalla Valkeasaaressa vuonna 1916, vuosi ennen Suomen itsenäistymistä. Rajaa vedettäessä Pöllän koti jäi Karjalankannakselle, Neuvostoliiton puolelle.
Inkeriläisten vaino Stalinin ajan Neuvostoliitossa nosti hyistä päätään. Pöllän isä, Juho, joka ensimmäisessä maailmansodassa taisteli seitsemän vuotta Venäjän armeijassa, karkotettiin kulakkina, kyläkapitalistina, Siperiaan..
Nuori Mikko Pöllä pakeni Stalinin hirmuhallintoa Suomeen uimalla kaverinsa Oskari Hiiren kanssa Rajajoen yli heinäkuussa 1933. Rajavartijat passittivat heidät Terijoelle rutiinikuulusteluihin.
Suomessakin kärvisteltiin ennenkokemattomassa lamassa.
Mikko Pöllä aloitti työuransa lankunkantajana ja metsätyömiehenä, sitten muurarin apulaisena ja viimein muurarina muun muassa Weilin+Göösin rakennustyömaalla Helsingissä. Ensimmäisen ryssittelyjen jälkeen hän ei enää paljastanut syntyjuuriaan.
Vuonna 1939 Pöllä värvättiin päämajan toimesta tiedustelutehtäviin. Venäjän kielen taitajasta ja rajaseudun paikallistuntijasta oli korvaamatonta hyötyä. Salaisilla tiedustelumatkoilla rajan takana hän kävi jo ennen talvisodan puhkeamista.
Talvisodassa sotilaskoulutus kesti kaksi viikkoa, pääpainon ollessa partiotoiminnassa, sillä hän ei ollut suorittanut varusmiespalvelusta.
– Saimme laihanlaiset eväät kaukopartiotoimintaan, sillä kouluttajat eivät vielä hallinneet alaa, Pöllä muistelee.
Hänet määrättiin päämajan tiedusteluosastoon kuuluvaan Osasto Kuismaseen, jota Sortavalassa johti luutnantti Into Kuismanen. Myöhemmin toimintaa jatkoi kaukopartio-osasto Kuismanen, lyhyemmin “Osku”.
Tämän jälkeen käsky kävi Laatokan Karjalaan ensimmäiseen partiotehtävään Uomaalle ja sitten Kollaalle.
Kylmähermoinen, venäjänkielentaitoinen Pöllä uteli tietoja venäläissotilailta suomalaisessa asepuvussa kertoen kuuluvansa toveri Kuusisen Terijoen hallituksen joukkoihin tai jatkosodassa, syvällä linjojen takana sanoi olevansa puna-armeijassa palveleva virolainen, toisinaan taas puna-armeijalainen, jonka varusteet olivat tulleet länsiapuna.
Alikersantti Pöllä oli myös mukana ryhmän ja puolijoukkueen johtajana, kun suomalaississit tekivät iskun Petrovskij Jamiin, joka oli kaukopartioiden suurimpia menestyksiä.
Pöllä oli ylikersantiksi ylennyttyään vuoden 1942 loppuun tultaessa tehnyt 35 partiomatkaa, usein radistina, ja viettänyt noin 150 vuorokautta vihollisen selustassa.
– Monasti vihollisjoukkojen takana päätettiin rättiväsyneenä, että tämä reissu on laitimmainen kerta, Pöllä sanoo. – Mutta paluu omalle puolelle muutti joka kerta mielen.
Mannerheim-ristin ritariksi nro 120 Pöllä ylennettiin 1. päivänä elokuuta vuonna 1943. Tehtävän hoiti kenraali Viljo Tuompo, sillä Mannerheim ei päässyt sairauden vuoksi ristiä ojentamaan. Pöllä oli tuolloin edelleen Neuvostoliiton kansalainen. Suomen kansalaisuuden sodan Tasavallan presidentti Mannerheim myönsi hänelle vasta vuonna 1945.
– Annetut tehtävät ovat aina tulleet täytetyiksi. Usein hurjissakin kahakoissa Pöllä on esimerkillään vaikuttanut koko partion tuloksen onnistumiseen, päämajan tiedusteluosaston päällikkö, eversti Kaarlo Somerto kertoo.
Vuoden 1944 alussa Pöllä määrättiin Reserviupseerikouluun, jota tuolloin kutsuttiin Upseerikouluksi, R-kirjain jäi sodan ajaksi pois. Silmittömästä simputuksesta – muiden tapaan – kärsivän Pöllän pelasti tyylikkäästi upseerikokelas Tuomas Gerdt, Mannerheim-ristin ritari hänkin.
Sotien jälkeen Pöllä palveli Porkkalan rajavartiostossa vuoden verran. Hän kävi rippikoulun voidakseen mennä naimisiin kihlattunsa Leena Kotilaisen kanssa. Heidät vihittiin vuonna 1945, ero tuli vuonna 1951.
Valpo pidätti
Tammikuussa 1946 punainen Valpo pidätti Pöllän epäiltynä asekätkennästä. Hänet vapautettiin kahden vuorokauden kuluttua, mutta Pöllä huolestui inkeriläistaustastaan ja asekätkennästä peläten luovutusta Neuvostoliittoon. Hän pakeni laittomasti Rovaniemen ja Aavasaksan kautta Ruotsiin metsätyömieheksi.
Vuoden työrupeaman jälkeen hän jatkoi matkaa kohti länttä Norjaan ja sieltä Jamaikan ja Kolumbian kautta Venezuelaan.
Käsistään kätevänä, sopeutuvaisena, oppivana ja älykkäänä miehenä hän työskenteli ja menestyi hyvin muun muassa Caracasissa Ruotsin suurlähetystössä, timpurina, pyhimyksenkuvien kauppiaana, rakennusurakoitsijana ja suomalaisten tulkkina Caracasissa pidetyissä ammunnan MM-kisoissa 1954. Todennäköisesti viime mainitun ansiosta vuonna 1956 Pöllä ylennettiin luutnantiksi, vaikka hän asui Venezuelassa.
Suomeen hän palasi vasta vuonna 1964.
– Pääsin heti Geologisen tutkimuslaitoksen palvelukseen. Paikan järjesti siellä silloin johtomiehenä toiminut Vladi Marmo, entisiä sissejä hänkin.
Eläkkeelle Pöllä jäi vuonna 1977.
Mikko Pöllä kuoli 77-vuotiaana 28.4.1994. Hänet on haudattu Mäntyharjulle Uudelle hautausmaalle.
Mikko Pöllä – kylmäverinen sissijohtaja ja taittava radisti alkaa lämpimästä kesäisestä päivästä 1942 Arkangelin radan varresta.
Sissit ovat miinoittaneet radan, mutta ensimmäinen räjäytysyritys epäonnistuu – sokka on jäänyt paikoilleen.
Sokka poistetaan ja Arkangelin rataretken johtaja, vääpeli Viljo Suokas määrää räjäytystehtävään Mikko Pöllän. Kun liittoutuneiden sotatarvikkeita Arkangelin satamasta kohti Moskovaa kuljettava raskas juna lähestyy, Pöllä makaa maaston suojassa pitäen kädessään kireää laukaisulankaa. Yllättäen radan vartta lähestyy venäläinen ratsupartio.
Pöllän kylmähermoisuudesta kertoo, että hän päästää langan löystymään. Hevoset vaistoavat suomalaisten läsnäolon, mutta ratsupartio epäilee kyseessä olevan karhun ja ylittävät langan huomaamatta sitä. Juna saapuu, Pöllä kiskaisee langasta. Punaveturi ja kymmenkunta vaunua suistuu radalta mahtavan pamauksen saattelemana.
– Veturista ei taatusti jäänyt mutteria isompia kappaleita, Pöllä toteaa.
Juna on vartioimaton. Saaliikseen sissit saavat nahkasalkkuisen asiakirjan ja tuhoavat veturin kilon trotyylipanoksella ja loput vaunuista. Ja sitten pakoon takaa-ajajia.
Hermoja kutkuttava prologi kuvaa hyvin niin sissipartion tehokasta toimintaa kuin Pöllän kylmähermoisuutta ja tilannetajua.
Brantberg kirjoittaa vetävästi ja elävästi luoden kiinnostavan dokumenttiromaanin. Lähes yhtä kiinnostavia ja jännittäviä kuin huimat tiedusteluretket, ovat Pöllän sodanjälkeiset vaiheet. Kaukopartioromaanit ja -dokumentit kun keskittyvät monasti yhteen partioretkeen. Pöllä oli myös niitä harvoja Mannerheim-ristin ritareita, jotka pystyivät luomaan menestyksekkään, vailla levotonta tempoilua menneisyydessä olevan uran (ulkomaillakin) sotien jälkeen.
Jarkko Pajunen tulkitsee elävästi Brantbergin tekstiä.
Robert Brantberg: Kaukopartioritari – Sissikersantti Mikko Pöllä – äänikirjaSupla+
Kesto: 7 t 11 min
Lukija: Jarkko Pajunen
Julkaistu: 29.7.2022
Lue myös: Mikko Pöllä wikipediassa
Teksti:Ari Tiippana