Brittirockin Stonehenge Jethro Tull valloitti Olavinlinnan
Yhtyeen keulahahmo Ian Anderson on edelleen huikeassa vedossa
Jethro Tull Olavinlinnassa 7.8.
Jethro Tull: Ian Anderson – Laulu, huilu ja akustinen kitara, David Goodier – Basso, John O’Hara – Koskettimet, Scott Hammond – Rummut, Jack Clark – Kitara.
Ari Tiippana
Ensi vuonna vaikuttavat 70 vuotta täyttä brittibändi Jethro Tull aloitti kolme kaupunkia käsittävän The Curiosity -levyn Suomen julkaisukiertueen Savonlinnassa.
Muusikkoja on ravannut yhtyeessä enemmän kuin Mata Hari vaihtoi miehiä, mutta yksi on seisonut Stonehengen lailla mukana: hassu huilumies Ian Anderson. Ja mikä sopisi keskiaikaiseen linnaan paremmin kuin ikivanha puhallinsoitin, joka tuo mukanaan sävyjä englantilaisesta folk-musiikista, akustisen kitaran lisäksi.
Jethro Tull on ainutlaatuinen, elävä sivu rockmusiikin historiaa, jonka tunnusmerkkinä on Andersonin jäljittelemätön poikkihuilun käsittely. Virtuoosi käsittelee soitintaan kuin kuritonta lasta, karjuu, maanittelee, komentelee, mutta seuraavassa hetkessä ottaa tämän laulunomaisesti lempeään syleilyynsä. Hän käyttää myös kurkkuääniä ja laulaa huiluunsa.
Huilu keskeisenä instrumenttina rockmusiikissa on ainutlaatuista, satunnaisia kappaleita lukuun ottamatta (mm. Focus: Hocus Pocus, Guess Who: Undum, Moody Blues: Legend of a Mind), joten Jethro Tull rockkansakunnan kaapin päällä on paikkansa ansainnut.
Folk- ja kelttisävyjen lisäksi yhtyeen musiikki yhdistelee nerokkaasti progressiivista rockia, bluesia, kirkkomusiikkia ja klassista musiikkia sekä kansansävelmiä.
Yhtye tunsi maestronsa metkut ja aivoitukset luottoystävän lailla.
Kitaristi Jack Clark on ottanut luontevasti yhtyeen pitkäikäisimmän jäsenen, Martin Barren paikan. Vaikuttavien kitarasoolojen taituri kävi lisäksi musiikillisia vuoropuheluja Andersonin huilun kanssa. Neljä oopperaakin säveltänyt multi-instrumentalisti, tyyliniekka John O’Hara toi Hammondeineen 60-luvun kaikuja ja oli elementissään koskettimiensa takana. David Goodierin basso soi monipuolisesti ja tanakasti (Aqualungin intro, Bourrée) ja Scott Hammond hallitsi tarkasti yhtyeen mutkikkaat, vaihtuvat tahtilajit.
Unohtumattomassa illassa vanha materiaali kohtasi saumatta uuden (Curious Ruminant, Budapest), joka oli vakuuttava esimerkki Andersonin yhä vuolaana juoksevana luomisvirrasta, sävelien Thames-joesta.