Elettiin lokakuun loppupäiviä 2014. Virolainen valesairaanhoitaja Lembit Kapanen oli edelleen Salon poliisiaseman sellissä. Olkinuora istui puolestaan tutkintavankilan yläkerrassa, työpöytänsä äärellä. Oli iltapäivä.
Osastonjohtaja kiirehti rikosylikonstaapeli Antti Olkinuoran luo naama totisena. ”Jumalauta, Kaarina Vainio on tapettu! Hänet on murhattu!” ”Älä hitossa!” ”Kyllä! Oikeuslääkäri soitti juuri Turusta ja kertoi ensitiedot puhelimessa! Kaarina on myrkytetty digoksiinilla!” Olkinuoran läpi kulki sähköiskumainen jysäys – ei jukolauta, tässä on nyt kyseessä murha, rikoksista raskain.
Murhatutkimuksessa näytön tuli olla aukoton. Se Olkinuoran oli nyt hankittava. Tutkimuksissa ilmeni, että myrkkyä löytyi Kaarinasta niin paljon, että se olisi riittänyt ottamaan hengiltä pari kolmekin ihmistä, ellei vieläkin enemmän. Lisäksi hänen verestään löydettiin yllättäen varfariinia, Marevania, verenohennuslääkettä, vaikka ei kuulunut hänen lääkkeisiinsä. ”Kun luin lausunnon, ajattelin, että nyt meillä on niin härski kojootti, että joka ikinen kivi on käännettävä nurin. Mitään ei jätetä sattuman varaan.”
Kaarina Vainion murhatutkimus vei Olkinuoran niin mukanaan, että harrastuksetkin jäivät syrjään. ”Sitä työskentelee koko ajan tällaisen rankan jutun parissa, oli kello mitä hyvänsä. Sain hyvin nukuttua, mutta aamulla herättyäni pomppasin sängystä saman tien. Pikapikaa keitin kahvit ja kävin suihkussa ja taas kelaamaan tätä myrkkymurhaa.”
Saiko rikosylikonstaapeli Olkinuora selville, oliko valesairaanhoitaja Lembit Kapanen murhannut Kaarina Vainion digoksiinilla ja jos oli miten se oli tapahtunut. Kaiken tämän voit lukea Tarja Lappalaisen kirjasta Myrkkymurhat (Docendo, 2025).