Read in english
https://www.worldoutdoors.info/
En taida olla ainoa, jonka kainalot ovat hionneet Neuvostoliiton, Venäjän tai jonkun muun entisen itäblokinmaan tullissa… niin, miksei Länsi-Saksankin rajalla… niin ja Englantiin menevän kanaalilaivan kuulust… siis haastatteluhytissä.
Vaikka tiedän olevani nuhteeton, oletan tullimiesten pitävän minua vähintäänkin vilpillisenä ellei aivan roistona.
Niinpä Bulgarian Sofian lentokentän passintarkastusjonossa hellimäni kauhukuvat nostivat taas karvaista päätään tänä 24.2.2018 lauantai-iltana klo 23.30.
Pelko herää
Tullimies katsoi passiani, sitten minua, uudelleen minua, käänsi hitaasti päätään oikealle ja sanoi kopin takaovella seisovalle siviiliasuiselle miehelle:
– можеш ли да помолиш бориса да дойде тук. Трябва да отида до тоалетната *)
Olin aivan varma, että hän sanoi:
– Hei Boris. Se on hän. Pikkuveljeni ja ainoan lampaamme murhaaja on palannut.
Sitten hän selasi passiani edestakaisin ja työnsi sen takaisin sanomatta mitään.
Näin he siis toimivat. He tietävät, että viivyn maassa kymmenen päivää. Yhtään yötä en pysty nukkumaan kunnolla, kun odotan, että ovi avautuu hiljaa, tunnen pistoksen kaulallani…
…Herään pimeässä. Tunnen kostean homeen hajun, kuulen etäistä jyminää, mutta en näe mitään.
Mistä on kysymys?
Neljäkymmentäkolme vuotta sitten vaimoni, minä ja -3,5-kuukautinen tuleva poikamme Robert vietimme kolme viikkoa Bulgariassa.
Olimme matkalla junalla Veliko Tarnovoon, Bulgarian toisen keisarikunnan pääkaupunkiin.
Matkalla rautatieasemalle olin ostanut kioskista jääkylmän pullon kuohuviiniä.
Kun alkoi olla kuuma, asetin pullon penkin alle niin, että se painoi pullon korkkia. Lämpötilan yhä noustessa aloin pelätä pullon räjähtävän. Vein sen junan vessaan, avasin ikkunan ja aloin avata korkin sulkevaa metallilankaa. Sain sen juuri auki, kun PAM!
Korkki ja puolet pullon sisällöstä lensi ulos juuri, kun radan varren metsässä avautuneen niityn kohdalla näin lampaita. Saman tien metsä sulkeutui enkä nähnyt korkin lentoa.
Saanko vihdoinkin vastauksen minua neljäkymmentä vuotta riuduttaneeseen kysymykseen.
Osuiko korkki johonkin? Lampaaseen? Paimeneen?
Olenko murhaaja?
Pidätys Veliko Tarnovossa?
Eräänä iltana päätimme tehdä iltalenkin kiertämällä keskustan ulkopuolella kohoavan mäen. Pimeä laskeutui kävellessämme. Nopeasti voimistuva jyrinä alkoi lähestyä: Trämp-trämp-trämp. Kohta pimeydestä marssi esiin sotilasosasto.
Tultiinko minua, murhasta epäiltyä pidättämään?
Trämp-trämp-trämp jatkoi menoaan ohitsemme. Sitten yhtäkkiä sotilas loikkasi joukon takapäästä, polvistui selvästi raskaana olevan vaimoni Tuulan eteen ja ojensi hänelle ruusun. Sitten hän katosi loittonevan osaston sekaan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Me vain seisoimme ihmeissämme suu auki.
– Onkohan hänellä kotona raskaana oleva vaimo, jota hän kovasti kaipaa, Tuula sai sanotuksi.
Mitä lentokentällä ja sen
jälkeen todella tapahtui
Keräsin matkatavaralinjalta laukun, monopussin ja suksipussin. Ulkona hotellin shuttle-pikkubussi jo odotteli lievässä vesisateessa.
Jamaikalaisen näköinen kuski soitti Bob Marleyn reggeitä.
– Lujempaa, pyysin.
– En voi, hän vastasi ja vilautti silmillään takapenkeille, missä nuutuneen näköinen brittiperhe riiteli.
Britanniassa asuvat jamaikalaisen eivät ole siellä kovin hyvässä huudossa.
Niin tai näin, kuski ei ollut hallituksen agentti, eikä minua raahattu kuulusteluhuoneeseen 43 vuoden takaisista tapahtumista, vaan hyvin mukavaan ja ystävälliseen Best Western Premier Sofia Airport –hotelliin.
Sain huuoneeni. Suihkin. Nukuin kuin vaavi. Suihkin taas. Painuin hyvin ehtoisalle aamiaiselle.
– Taidat pitää munista, sanoin pienikokoiselle kaverille, joka tunki tusinaa kananmunaa reppuunsa. Hänen hupparinsa selässä luki ”Finnish Boxing Society”.
– Tartten protskuja, TYTTÖ vastasi ja jatkoi munien pakkaamista.
Tappelu tyttöjen tapaan tarkoittaa läpsimistä avokämmenin. Tällä tytöllä on varmaa paljon tehokkaampia keinoja saada minut lattiaan, jos jatkaisin sekaantumistani hänen ruokavalioonsa. Nappasin itselleni banaanin.
Niinpä keräsin kimpsuni. Maksoin minibaarista ottamani iltaoluen, ja raahasin hiihtokamani varastosta ulko-ovelle.
Jamaikalaisen jurompi kollega toimitti minut lentokentän saapuvien aulaan, jossa odottelin pari tuntia laskettelututtuja Istanbulista, Tel-Avivista, Brysselistä ja vaikka mistä.
Journalistien Kansainvälinen Hiihtoliiton 66. Tapahtuma oli aluillaan. Suuri osa väestä oli viettänyt mukavan iltapäivän ja illan Sofian savusumussa. Tapaisimme heidän Plovdivissa, Euroopan vuoden 2019 kulttuuripääkaupungissa.
Tullikokemuksia
Bussissa vaihdettiin kuulumisia, näytettiin kuvia, useammin lapsenlapsista kuin lapsista.
Kun juttujen hieman herettyä kerron tullikammostani, siitä alkoi varsinainen pulinavyöry. Omat kertomukseni ovat enimmäkseen enintään hupaisia. Joitakin tuttavista oli kuulusteltu pitkäänkin, miksi he olivat käyneet joissakin tietyissä maissa.
Omia, kepeitä kokemuksiani
Hollanti – Saksa
Matkalla kotiinpäin pysähdyimme maiden välin pohjoisimmalle raja-asemalle. Tippa-Rellussamme ei ollut takapenkkiä, mutta takapää oli ikkunan reunaa myöten täynnä tavaraa.
Edellämme yksinäisen naisen BMW:tä tutkittiin kahden miehen voimin. Tyhjän tavarasäiliön pohja- ja seinäpahveja irrotettiin.
Sitten toinen tullimiehistä tuli meidän luoksemme, pyysi passeja nähdäkseen, vilkaisi auton takaosaan, palautti passit ja sanoi:
– Gute Reise. Sehän on tietenkin suomeksi ”Hyvää matkaa” ja niin minä siitä starttasin hikistä otsaa pyyhkien.
Suomi – Neuvostoliitto
– Kultta? Onk kultta? oli tullimiesten ja sen monen tunteman synkän naiskapteenin vakiokysymys.
Ei ollut kultta, mutta tullimies käski ajaa sivuun ja painui sisälle asemalle.
Tähänkö jäätiin. Edellisellä kilpailureissulla isä tuli yksien virolaismiesten sotilasteltasta hoiperrellen ja suolakurkulta ja vodkalta haisten. Ovatko ne siitä keksineet jotain?
Tullimies palasi kädessään pullapaperia ja narua. Hän nosti Uher-nauhurimme konepellille, kääri sen pullapaperiin, köytti ja sinetöi lyijyblommilla. Onhan se selvää, että yksityiskäytössä oleva nauhuri on vakoiluväline.
Sitten saimme passimme takaisin ja päräytimme Suuren ja Mahtavan länsiluoteisesta reunasta sisään.
Neuvostoliitto – Puola
Viikko Äiti-Venäjän sylissä lähestyi vääjäämättä loppuaan.
Taskumme pullottivat ruplia. Veljeni oli saanut niitä osallistumisestaan ja menestyksestään Moto-Crossin MM-osakilpailussa Bjelgorodissa. Itse nautin valmentajan (Hah-haa) ja mekanikon (Hah-hah-hah-haaaa) palkkiosta.
Söimme minkä voimme, etsimme ostettavaa, mutta kukkaromme ei ohentunut. Heittelimme lapsille kolikoita. Ei apua.
Viisumin päättymis- ja tullin sulkeutumisaika klo 10 lähestyivät. Kätkimme loput ruplat auton lämmittimen sisään ja kaahasimme läpi hiljaisen maaseudun rajalle.
Tullimiehillä oli jo kiire sulkea asema. Auto ja paperit tarkastettiin nopeasti. Leimoja lyötiin ja käskettiin ajaa kohti rajalinjaa.
Sitten, yht’äkkiä puomi sulkeutui ja tullimies juoksi peräämme.
– Magnetofon, magnetofon, hän hoki.
Annoin k.o. vakoilulaitteen, jonka paketin hän repi auki, palautti nauhurin ja avasi puomin.
Jätimme nukkuvan Neuvostoliiton ja tulimme iloiseen Puolaan, jossa kello oli vasta 8 ja tullimiehet hyväksyivät meidät sellaisenaan.
Aamun ensimmäinen homma Puolassa oli hankkia uudet paristot nauhuriin. Se näppäimiä oli ollut helppo painaa pullapaperin lävitse, ja rappiorokki oli raikunut läpi Venäjän maan kunnes paristot uupuivat.
Leningradin lentokentän tulli
Olimme Tuulan ja 7-kuisen Robertin kanssa matkalla katsomaan Segei Eisensteinin elokuvasta ”Panssarilaiva Potempkin” tuttuja Odessan portaita. Leningradissa vaihdoimme Finnairilta Aeroflotiin.
Matkakumppanimme lipuivat hiljakseen tullin läpi. Kenenkään tavaroita ei tarkastettu.
Meidän vuoromme. Matkalaukkuja ei katsottu. Sitten ruskea pahvilaatikkomme otettiin sivuun. Tullimies pyysi avaamaan sen.
Viilsinn teipin auki, avasin kannen ja nostin esiin Lenina-vaippapaketin, sitten toisen.
Tullimiestäkin näytti naurattavan.
Belgia – Ranska
Tullimiehen vasen kyynärpää nojasi tiskiin. Kämmen tuki leukaa painumasta tiskiin. Oikeankin käden kyynärpää nojasi tiskiin, mutta kämmen teki edestakaista liikettä kuin metronomi tai heilurikellon heiluri ylösalaisin. Autot ajoivat tullin ohi siihen vilkaisematta.
Ranska – Belgia
Viikkoa myöhemmin palasimme Belgiaan. Seuraavan päivän lehdistä luin kilometrien pituisista jonoista rajalla. Tullimiehillä oli ollut hidastuslakko.
Kun me osuimme paikalle n. klo 23.00, rajalla ei ollut yhtään autoa eikä tulimiestä.
Takaisin arkeen hienon (työ)loman jälkeen
Viikko meni mukavasti arkisia ajatuksia vältellen.
Laskettelimme ja hiihdimme.
Maistelimme luomuviinejä kauniilla Yustinia Winery tilalla.
Juhlimme Bulgarian vapautuksen päivää seuraten perinneasuisia esityksiä tanssien piirissä Shiroka Lukan pikkukaupungissa.
Könysimme valtavissa luolissa.
Jälkilöylyt
Kymmenen ihastuttavan päivän jälkeen istun Lufthansa koneessa, joka on juuri irronnut Bulgarian kamaralta.
Elokuvassa Viimeinen ristiretki Indiana Jones ja isänsä istuvat Zeppelinissä, joka nousee Berliinistä. He ehtivät jo hengähtää helpotuksesta, kun ilmalaiva alkaakin kääntyä hitaasti kohti lentokenttää ja natseja.
Istun Lufthansan Boeing 747:ssä ja odotan koneen kääntyvän takaisin Sofian kentälle. Kone kallistuu ja kaartaa. Rystyset valkoisena puristan kyynärtukia. Kone jatkaa nousuaan. Vihdoin turvavyövalot sammuvat ja juomakärryt ilmestyvät käytävälle. Tilaan tuplakonjakin ja vapisevin käsin kumoan sen kuivaan kurkkuuni.
Mitä tullimies todella sanoi mustapukuiselle miehelle:
*) можеш ли да помолиш бориса да дойде тук. Трябва да отида до тоалетната *)
Käännös: Voitko pyytää Boriksen tuuraamaan. Minun pitää päästä vessaan.
Rauli Storm