Maailmanmusiikin tilan täytti suoraviivainen kitararokki.
Tuure Kilpeläinen & Kaiffarit House of Olafissa 30.11
Tuure Kilpeläinen – kitara, laulu, Jussi Jaakonaho – kitarat, laulu, Ansku Mellanen – basso, kitara, laulu, Eliel Viitala – rummut, Julius Sihvonen – koskettimet, laulu.
Ari Tiippana
Tuure Kilpeläisen uusiutumisen halua ja rohkeutta kuvaa, että Kouvolan lahja maamme musiikkitaivaalle seisautti Kaihon karavaaninsa – ainakin toistaiseksi – ehtyneelle keitaalle. Viime syksynä ilmestyi uuden orkesterin kanssa uutta musiikkia ja nyt kitarat haukkuvat ja Kaiffari-karavaani kulkee.
Nuori ja ikinuori yleisö piti näkemästään ja kuulemastaan ja yhtyeen railakkaasta esiintymisestä, joten vuorovaikutusaspekti täyttyi mallikkaasti. Jälleen tuli todistettua, että jokin yhtye on parempi lavalla kuin levyllä. Yleisöstä imettyä voimavaraa, innostusta ja potkua ei saa levylle.
Ehkä yllättävä yhteistyö Kuumaa-yhtyeen Johannes Brotheruksen kanssa on tuottanut suoraviivaista kitarahedelmää. Brotherus on antanut kappaleille ilmettä etupäässä tuottajan, mutta myös säveltäjän roolissa. Poissa ovat nyt maailmanmusiikilliset, karibialaiset ja afrikkalaiset rytmit, slaavilainen kaiho ja romanimusiikista saadut vaikutteet.
Tilalle on tullut kuullun perusteella suoraviivaisempaa kitararokkia. Alkupuolella, viime syksynä ilmestyneeltä levyltä Sanat jää ilmaan, kuultiin rentturomantiikkaa henkivä Matkalla kotiin ja maestron huuliharpulla ryyditetty Kulkuri harmiton.
Viime mainitussa on samaa, sitoutumatonta kulkuriromantiikkaa kuin 50-luvun Suomi-Filmeissä ja Reino Helismaan teksteissä, joita yhdistää myös Kilpeläisen imagoon kuuluva huopahattu. Kulkurin selässä roikkuvan nyytin on korvannut keikkabussi.
Joku saattoi kaivata niitä alkuperäisempiä versioita, mutta paikoin kovaa ja korkealta laulanut mies oli linjansa valinnut.
Jussi Jaakonahon huikea kitarasoundi näytteli usein pääosaa tarttuvine kitarariffeineen, kuten Kaihon karavaanin aikaisessa kappaleessa Veljeni Otava. Paikoin helisevät kitarat toivat mieleen 80-luvulla voimakkaimmin vaikuttaneen yhdysvaltalaisyhtyeen The Hootersin.
Myös Julius Sihvosen koskettimet nousivat pirteästi esille. Iloisesti hymyilevä basisti Ansku Mellanen ja tuimasti rumpuja takova Eliel Viitala muodostivat luotettavan rytmiduon. Parivaljakko toi jotenkin etäisesti mieleen Sparksin Ron ja Russel Maelin.
Dynaaminen puolitoistatuntinen oli rakennettu odotetusti Kaihon karavaanin ajoille uusin, pelkistetymmin sovituksin. Hyvä, paha, ruma mies oli astetta rajumpi rytistys, samoin Valon pisaroita, jota House of Olafin sekakuoro antaumuksella säesti.
Illan odotetusti raikuvimmat aplodit sai jokaisen kylän pikkupubin karaokessa omaksi kokema Autiosaari. Siinä on sitä samaistumisen riemua kuin Kauko Röyhkän Paskassa kaupungissa.
Puolisolle, Manuela Boscolle omistettu, juhatapiomainen siirappihoilotus Rakastan sua niin et se sattuu, keräsi myös kiitettävästi taputuksia.
Surusilmäinen kauneus taas toi esille kantaa ottavampaa, poikkeuksellisempaa Kilpeläistä:
Kuka täällä maatansa rakastaa, kuka sitä repii ja hyvän tappaa, kun ahneus on pakenevaa valuuttaa, ja totuus on vasurilla ammuttu laukaus.
Harvinaisempaakin materiaalia kuultiin, kuten alkuaikojen Älä revi mua ja Kari Tapiolle tehty, hidas piilokantri Näkymätön kukka.
Yleisö heräsi viimeistään Eloon ensimmäisenä kuullussa encoressa. Yhtye ja yleisö villiintyivät, Jaakonahon kitara soi kuin rämisevä balalaikka ja tunnelma humahti kerralla tiilikattorakenteisiin.
Vaikka Sanat jää ilmaan -albumi ei myyntitykki ole Kaihon karavaanin lailla ollutkaan, aika ajoin uusiutumista kaivataan. Ainakin liven perusteella se on kannattanut, ja vanhatkin biisit on sovituksissa puettu uusiin, tuoreisiin kuoseihin.
Toisaalta yhtyeen nimi Kaiffarit, herättää kysymyksiä. Sehän tässä tapauksessa saattaa tarkoittaa kavereita, mutta slangiterminä viittaa henkilöön, joka käyttää huumeita, erityisesti marihuanaa, jolla korostetaan rentoa ja huoletonta elämäntapaa.
Rentoa ja huoletonta elämäntapaa voi korostaa myös pelkästään musiikilla – kuten Kaiffarit.
’