Pekka Laine & The Enchanted ja Tinyhawk & Bizzarro loistivat tähtikirkkaassa kitaraillassa.
Pekka Laine & The Enchanted ja Tinyhawk & Bizzarro House of Olafissa 26.10.
The Enchanted: Pekka Laine – kitara, Tommi Pietiläinen – kitara, Topias Tiheäsalo – kitara, Toni Liimatta – koskettimet, Väinö Karjalainen – basso, Mooses Kuloniemi – rummut.
Tinyhawk & Bizzarro: Jenni Kinnunen – kitara, Markus Väisänen – kitara, Teemu Aho – basso, Jaakko Pöyhönen – rummut.
Ari Tiippana
Suomen yli pyyhkäisi hillitön rautalanka-aalto nuorisokulttuurin esiinmarssina, tangobuumin puristuksessa, 1960-luvun alkupuolella. Menestyneimmät suomalaiset yhtyeet olivat The Strangers ja The Sounds. The Sounds nautti valtavaa suosiota Japanissa, jossa yksistään Mandschurian Beat -single myi yli miljoonaa levyä. The Strangers rantautui maailmanmaineen kynnykselle Rivieralla, Ranskassa.
Maailmanmaine jäi kuitenkin molemmilta haaveeksi, koska suomalaiset levy-yhtiöt eivät halunneet satsata.
Tyrskyjen laannuttua 1980-luvulla koettiin rautalangan uusi tuleminen, Esa Pulliainen ja Agents aallonharjalla, laineilla The Mustangs, Laika & The Cosmonauts ja The Quiets. Pullainen jatkaa edelleen ja sai aikaan sen, että iskelmämusiikissakin soi rautalanka, kuten tangoikoni Reijo Taipaleen levytyksissä.
Nykypolven uutta aaltoa edustavat House of Olafin lavalle astuneet Pekka Laine & The Enchanted, sekä vasta vuoden keikkaillut Tinyhawk & Bizzarro.
Illan instrumentaalisen sähkökitarailotulituksen aloitti Tinyhawk & Bizzarro. Tinyhawk eli Jenni Kinnunen asteli lavalle kuin uuden rautalanka-aallon messias, ylipapitar. Hän vastaa myös sävellyksistä ja yhtyeen musiikillisesta, hillitystä ja kokeellisesta ilmeestä.
Konsertin käynnistänyt Haato, joka on japania, ja tarkoittaa kahta asiaa, pulssia ja sydäntä. Se kuvaa hyvin yhtyeen musiikkia, jossa on sydän mukana ja pulssi sykkii ajan hengessä, uutta ja vanhaa maistellen. Lavalla kaikki tietävät täsmälleen mitä tekevät, kitarat haukkuvat ja rytmikaravaani kulkee.
Kokoonpano on kitarayhtyeille klassinen: kaksi kitaraa (Kinnunen, Markus Väisänen) basso (Teemu Aho) ja rummut (Jaakko Pöyhönen), mutta toteutus muuta, modernia instrumentaaliaaltoa.
Yhtye ei nojaa perinteiseen rautalankaan, mutta pitää sen ajatuksena taustalla yhdistellen eri kulttuurien musiikkia Pohjois-Amerikasta Aasiaan ja Afrikkaan, modernin konemusiikin maustein. Esimerkiksi Yorokobi yhdisti spagettiwesternin ”kavionkopseineen” Laika & The Cosmonauts rautalankasurfiin matkalla jonnekin Chinatowniin.
Kaikki yhtyeen biisit kirjoitetaan japaniksi. Haastattelussa Kinnunen mainitsi haaveena olevan Japanin kiertueen ja tällä notkealla otteella väännetystä rautalangasta, mielikuvituksella ja musiikillisella osaamisella vielä sakurat aukeavat ja bonsaipuu kasvaa musiikin voimasta.
Suomalaisella musiikilla (mm. metalli, a cappella, rautalanka) on erityinen paikka japanilaisten sydämissä. Tinyhawk & Bizzarrolla on myös täydet mahdollisuudet valloittaa Japani, sillä Hyvän onnen talossa on sattuman ovi aina raollaan.
Tinyhawk & Bizzarro koostui nuoren polven muusikoista, Pekka Laine & The Enchanted taas yhdisti kaksi muusikkosukupolvea. Pekka Laineen lisäksi kitaristien Tommi Pietiläinen, Topias Tiheäsalo ja kosketinsoittaja Toni Liimatta (ex-Agents) lisäksi rumpuja takoi Bluestohtori Esa Kuloniemen poika Mooses Kuloniemi ja bassoa ikisuosikki J. Karjalaisen poika Väinö Karjalainen.
Yhtyeen yhteissointi oli saumatonta kuin pyramidi, joka kohosi pala palalta äänimaisemassa kohti sfäärejä The Tornados -yhtyeen Telstarin kaikujen saattelemana.
Vaikutteet on piilotettu kitaramusiikin geokätköihin, mutta jos silmät ummistaisi, voisi kuvitella katsovansa Ennio Morriconen säveltämää elokuvaa. Vaikkapa Sorrow and Pain aivan kuin odotti, milloin musiikki katkeaa ja Clint Eastwood toteaa Dying ain’t much of a living, boy (elokuvasta The Outlaw Josey Wales).
Geokätköistä löytyi psykedeliaa, Peter Greenin letkeää Albatrossia ja slaavilaista kaihoa, mutta iskelmässä mollivoittoisessa syksyssä First Autumn Leave ei mollilla mässäilty.
The Drifter irtosi laukalle ja Black Satin oli hurja rautalankaversio Miles Davisin sähköiseltä jazz-kaudelta. Varsinaisen konsertin päätti Wild Mountain Thyme, joka oli yhtä kolmen kitaran juhlaa.
Enchanted oli encorena nimensä veroinen päätös mieltä ja ajatuksia laajentavalle illalle.
Avartava, ainutlaatuinen rautalankasessio keräsi hävettävän vähän kuulijoita. On ymmärrettävää, että suuret, suositut nimet ja valtavirrat vetävät yleisöä.
Sekin on ymmärrettävää, että ellei valtavirrasta poikkeava musiikki kiinnosta, sitä ei myöskään ole taloudellisesti järkevä järjestää. Se olisi sääli, sillä vaihtoehtojakin kulttuurin kentällä tarvitaan.