Raparperitaivas loistaa jälleen

Gösta Sundkvistin tuotanto teki väkevän paluun Timo Rautiaisen mukana.
Myös Leavings-yhtye on loistovedossa.

Leavings-Orkesteri solistinaan Timo Rautiainen
Konserttiarvio House of Olaf 10.2.
Timo Rautiainen, laulu, kitara, Risto Paananen, kitara, basso, Juha ”Juppe” Karastie,
basso, kitara, taustalaulu, Niklas Nylund, rummut, kitara, Adraian Heiskanen, koskettimet,
Tiia Teuronen, taustalaulu.

Teksti Ari Tiippana

Mitä yhteistä on Siiri Nordinilla, Jarkko Martikaisella, Jouni Hynysellä, Kaarle
Viikatteella ja Timo Rautiaisella? Ainakin se, että kaikki ovat Leavingsin laulusolisteja,
osa keikkaillutkin sen jälkeen, kun yhtyeen sielu Gösta Sundkvist siirtyi yllättäen
taivaalliseen laulukuoroon vuonna 2003. Ero edellisiin taas on se, ettei Leevi and The
Leavings keikkaillut tunnetusti vuoden 1981 euroviisujen alkukarsintaa (Sinisilmä,
mansikkasuu) lukuun ottamatta kertaakaan.

Sundqvistin menehtymisen jälkeen yhtye lopetti toimintansa. Vuonna 2011 näki
päivänkajon Leavings-orkesteri, jonka solistina Trio Niskalaukauksesta tuttu Rautiainen
aloitti keikkailun tammikuussa. Kaikki yksitoista keikkaa, Olaf mukaan lukien, ovat olleet
loppuunmyytyjä.
Voiko siis 450 ihmistä olla väärässä? Ei voi.

Yleisö oli messissä ensimmäisestä kappaleesta, Laura Jenna Ellinoora Alexandra
Camilla Jurvanen alkaen, hoilaten antaumuksella mukana kertosäettä. Välillä vanha
veturitalli muistutti valtavaa karaokehallia jossa Göstan häpeilemätön henki liikkui yleisön
yllä. Raparperitaivas loistaa

Ikähaitari soi laajalti, mutta tuntuu kuin nuorempi yleisö olisi myös löytänyt tarttuvat hitit,
sillä suuri osa yleisöstä ei ollut edes syntynyt ensimmäisten biisien syntyessä.
Orkesteri oli loistavassa vedossa, ja ehkä yllättäen Sulkavan oman pojan, Rautiaisen
tenori oli äänellisesti hyvinkin lähellä Sundqvistin vokaalisointia. Biisit oli säntillisesti
opeteltu – tai oikeammin palautettu muistiin – niin, että ne tuntuivat hetkittäin tulevan kuin
levyltä, mutta paikoin raskaammalla poljennolla.
Hienolta kuulostivat myös stemmalaulut, kuten rullaavassa Onnelliset, joihin aivan oman
värinsä toi yleisöä lietsova taustalaulaja Tiia Teuronen.

Sanasirkusillan tirehtöörinä toimi yhtyeen perustajajäseniin kuuluva Risto Paananen,
joka valotti Göstan persoonaa biisintekijänä.

Tämä oli herkällä vaistollaan väriään vaihtava kameleontti, joka pystyi uimaan sujuvasti
lapsen (Elämä ikkunan takana), naisen (Kerro terveiset lapsille), vanhuksen (Amalia) tai
identiteettiään etsivän nuoren miehen sielunelämään (Poika nimeltä Päivi).
Kyllikissä hän saattoi yhdessä lauseessa vaihtamaan herkästä kielikuvasta (…kun
kohtalon tuuli kaarnalaivaa keinuttaa) jallumaiseen ilmaisuun (sinä miestenlehdessä
pyllistit) ja alkoholismikuvaukseen (ja mua juopporentuksi pystybaarissa solvataan).
Rumpali Niklas Nylundkin pääsi Kyllikissä eturivin kitaristiksi ja välillä nelikon koreografia
muistutti alkuaikojen Shadowsia.
Ja sedät jaksoivat heilua.

Riimityksissään monialataituri oli Wanhan liiton miehiä. Riimit napsahtelivat kohdalleen
osuvammin kuin kootessa Ikean huonekaluja.
Melankolisen, jopa sentimentaalisen arjen kuvauksissa aiheina olivat pilvilinnat, rakkaus,
seksi, ihmissuhteet, viina ja menetetty nuoruus.

Kuten Junnu Vainiolla, myös Gösta Sundkvistilla, oli se toinen puoli, jota edusti
Toteemipaalu. Sen symboliikka ei jätä mitään arvailujen varaan.
Itkisitkö onnesta osui sekin, ja upposi. Rautiainen tunnusti paneskelubiisein osalta nyt
menettäneen neitsyytensä.

Entä ne riffit! Kosketinsoittaja Adraian Heiskanen hienossa ja koskettavassa erobiisissä
En tahdo sinua enää tai Juha Karastie varsinaisen konsertin päättäneessä Teuvo –
maanteiden kuningas. Uskallan väittää, että se on yksinkertaisessa neroudessaan yhtä
tunnistettava ja tarttuva kuin Rollareiden Satisfactionin intro.

Raikuvien suosionosoitusten saattelemana yhtye poistui lopuksi takahuoneeseen.
Ensimmäisenä encorena kuultu Turkmenialainen tyttöystävä yhdisti suomi-iskelmän 40-50-
lukujen kaukokaipuun ja romantiikan nykyajan thaimaalaisiin morsioihin.

Rumpukomppi-introlla käynnistynyt Pohjois-Karjala päätti yleisöön uponneen musiikki-
ilottelun. Olkoonkin, että onnen sirpaleita naiivisti etsivän maalaispojan sateenkaaren pää
löytyy nakkikioskilta, lohtuun voi juoda verkkareissa kaljaa auringonnousuun.
Yltiöoptimistisuudessaan se voisi olla maakuntalaulu, joka hakkaa mennen tullen monet
maakuntalaulujen itkuvirret.
Göstan biiseissä on taikaa, ne ovat kestäneet aikaa, tulevaisuudessakin ne vielä raikaa. Raparperitaivas kestää aikaa.