Lento Pohjois-Kyprokselle voisi kestää lyhyemmän ajan, mutta 1983 itsenäiseksi valtioksi julistautuneen on tunnustanut vain Turkki. Siksi koukkaamme Antalyan kautta tälle Sisilian ja Sardinian jälkeen Euroopan kolmanneksi suurimmalle saarelle. Jaetulla saarella Pohjois-Kyproksen turkkilaiseen tasavaltaan on jäänyt pinta-alasta 33%.
Edellisen kerran kävin saaren etelä-puolella 30 vuotta sitten YK:n rauhanturvaajana. Saaren 1,2 miljoonasta asukkaasta 400.000 on pohjoisella puolella. Matkakertomukset ylistävät alueen kauneutta, vieraanvaraisuutta, halpoja hintoja ja lauhkeaa ilmastoa. Saaren historia on monen muistissa ja suomalaiset hyvässä huudossa. Maisema paljastaa vuoret, laaksot, kylät ja asutukset. Valoja ja kirkuvia mainoksia, moskeijan minareettia ja kirkon kupolia, ihmisiä ja elämää, millaista olen nähnyt monissa arabimaissa.
Yksi merkittävin kohde on Salamis, joka liittyy Barnabaan ja Paavalin historiaan. Salamiin iso historiallinen alue yllätti, vaikka vain noin 20 % tästä roomalaisten mahtisatamakaupungista on kaivettu esille. Logistisesti hyvällä paikalla suhteessa naapurimaihin sijaitseva paikka on historian aikana näytellyt osansa niin hyvin, että katsomista riittää. Amfiteatteri, pylväät, patsaat, kylpylä, esiin kaivetut kadut ja Agora kertovat suuruudesta. Kreikkalaista tekstiä on kirjoitettu katukivetykseen.
Jaettu kaupunki
Kyproksen saarella oleva Nicosia on Euroopan ainoa jaettu kaupunki, kahden valtion oma pääkaupunki. Turkin miehitettyä Pohjois-Kyproksen 1974, siitä tuli ”kahden kauppa – YK:n korvapuusti”. Vihanpito ei enää ole kovin korkeassa kurssissa, sillä niin helposti rajan ylittää. Sininen linja kadun pinnassa ohjasi eteenpäin. Portilla seiniin ja tynnyreihin maalatut tekstit peräänkuuluttivat sodan loppumista, yhtä saarta ja armeijan tarpeettomuutta. Kuinka pitkä matka siihen on? Oppaamme uskoi nopeaan etenemiseen.
Kannatus saaren yhdistymiseen on Pohjois-Kyproksella korkeampi, koska internetin valaisemat nuoremmat sukupolvet tietävät, millaista on eteläpuolella. Pohjois-Kyproksella tiedetään yksi asia, millä maailma muuttuu ja elämä paranee. Se on koulutus. Lapset 5-vuotiaana sivistyksen penkille ja riittävän pitkään siellä. Kyproksen puolella yhtenä esteenä lienee myös vääränlainen, mutta erilainen Turkin pelko.
Kirkot ja moskeijat vierekkäin
Pohjois-Kyproksella näkyy myös uskonnon tasainen läsnäolo ja erilaisuuden yhdessä olo. Kylät, joissa kirkot ja moskeijat seisovat vierekkäin ja asukkaat elävät sovussa. Lapset käyvät samaa koulua ja toisten juhlissa vieraillaan. Vähemmistöt kuten Libanonista lähteneet Maroneetit ja Armeniasta tulleet kristityt mahtuvat samalle saarelle ja israelilaiset turistit uskaltavat kulkea kipa päässä.
Täällä islam näyttää rauhallisemman puolensa. Se on kuin vanha viini, maun tunnistaa mutta laatu ei ole parasta. Moskeijassa käydään säännöllisesti hautajaisissa ja viikolla turistit ihmettelemässä arkkitehtuuria ja punaisia mattoja. Jalkahiki ei haise moskeijassa niin kuin monessa muussa maassa. Elämä ilman sharia-lakia, koraanikouluja ja mullahin painostusta on vapaata. Saa syödä, juoda, nauttia, juhlia ja pitää iloa, kunhan sianlihaa ei syö.
Kristinusko on taas hapattanut alueen sen verran hyvin, että siitä ei hetkessä pääse irti. Sen huomasin pyhän Andreaan kirkossa ja luostarissa, jossa samalla vietettiin saman pyhän miehen juhlaviikkoa. Väkeä on runsaasti, mutta mikään ei estänyt uskonnon harjoittamista. Tuohukset paloivat, ikonin edessä hiljennyttiin ja ristin merkkiä tehtiin. Papit ja nunnat surffailivat kansan keskuudessa. Tyhjät pullot tuotiin täytettäväksi pyhällä vedellä ja kaikille annettiin pyhitettyä leipää, josta minäkin sain osani.
Yli 700 vuotta paikalla meren rannalla tönöttänyt kirkko täyttyy joka viikko ilman ilmaisia ämpäreitä. Mitään ei ole päivitetty muutamaan sataan vuoteen eikä varmaan päivitetä. Turistit tulevat ja menevät, mutta jotain säilyy samana.
Teuvo V. Riikonen
Kirjailija ja matkablogisti, joka vieraili Pohjois-Kyproksella viime vuoden lopulla.