Edu Kettunen ja kumppanit Riihisaari Blues, Savonlinnan Kulttuurikellari to 9.11.
Edu Kettunen: kitara & laulu, Mika Kuokkanen: kitara, huuliharppu & laulu, Olli Haavisto: kitara.
Konserttiarvio
Ari Tiippana
Järjestyksessä kolmas Riihisaari Blues käynnistyi torstaina Kulttuurikellarissa. Perjantaina ja lauantaina bluesin syvänsinisiä sointuja voi taas kuunnella perinteisesti Riihisaaressa ja sunnuntaina levyiltä ilmaistapahtumassa Kulttuurikellarissa.
Vaikka sää ulkona tavoittelikin parhaansa mukaan perinteiselle bluesille tyypillistä sointu- ja aihepiiriä, tunnelma lähes täydessä Kulttuurikellarissa oli rennonletkeä.
Teemana oli Ilta museolaivoille, ja sen tuotto ohjattiin kokonaisuudessaan Riihisaaren museohöyrylaivojen hyväksi. Väliajan jälkeen museonjohtaja Nikke Kaartinen ojensikin kunniakirjan Edu Kettuselle, joka sai kunnian olla ensimmäinen Höyrylaivakummi. Näinköhän kunniakirjaan sisältyy Kettusen ensimmäinen höyrylaivaristeily?
Kaksi kolmen vartin settiä koostui Edu Kettusen lauluista, pienistä, usein melankolisista tarinoista, ihmisistä suuressa maailmassa, sen epävakaisessa myllerryksessä. Isoja tunteita pienesti pakattuna. Vaikka välillä piipahdetaan ulkomailla, sanoitusten kivijalka lepäsi suomalaisuuden eri muodoissa.
Neljäkymmentä vuotta sitten Broadcast-yhtyeen kitaristina aloittaneen Kettusen laulut eivät edusta perinteistä bluesia, mutta sovituksissa slide-kitaravelho Olli Haavisto ja varsinkin monipuolinen Mika Kuokkanen rosoisine särökitaroineen toivat niihin bluesin elementtejä. Näistä esimerkkeinä Roosan ja Valtterin luvattu maa Häkkilintu, Wilma ja Fiiliksellä beibi. Viime mainitun Kettunen kuittasikin itseironisesti: ”Tää on se meidän bluesosuus”.
Alussa Kuokkanen tarttui huuliharppuun, mutta olisi voinut tehdä sen useamminkin.
Haaviston taitava, vähäeleinen slide-kitara toi mukaan country bluesilta, vaikka bluestyylille tyypillinen improvisointi jäikin tarkoituksellisen vähäiseksi. Näistä voisi mainita Varsinkin loppupuolella kuultu Kurainen koira oli ehtaa country bluesia ja illan ehdotonta parhaimmistoa.
Joviaali Edu Kettunen osoittautui armoitetun biisintekijän lisäksi myös loistavaksi tarinakertojaksi, joka nauratti yleisöä useaan kertaan kappaleisiin liittyvillä tarinoillaan. Ne eivät olleet pelkkiä tarinoita, vaan toivat biiseihin sisältöä ja ulottuvuutta.
Lauluissa vilahtelevat tavalliset tallaajat (Elmon tuli), mutta myös enkelit (kuten Minä ajoin koko yön, Autioilla rannoilla), uskonnolliset viittaukset, vaikka tekijä tunnustautuukin ateistiksi. Loppusointuja käytetään vain, jos siltä tuntuu.
Kaikissa sävellyksissä on tiettyä saman toistoa ja melodiat muistuttavat jossain määrin toisiaan. Kettusen käsissä ne kääntyvät kuitenkin vahvuudeksi luoden helposti lähestyttävää, tuttua turvallisuutta.
Silmät ummistaessa Edu Kettusen voi muusikkoystävineen helposti kuvitella J.J. Calen tavoin Tulsa-soundeihin puettuna narisevalle puukuistille kitara kädessä, keinutuolissa kiikkumassa. Calen nariseva, kuiskaava lauluääni vain on vaihtunut Kettusen helposti tunnistettavaan, pehmeään soundiin.
Koko trio ja ohjelmisto olivat loistava osiensa summa. Ilmaisun niukkuudessa huokui ammattitaito sekä soittamisen ilo. Nautittavaa olivat myös Kuokkasen ja Haaviston ”kitaravuoropuhelut”.
Äänentoisto oli nautittava. Instrumentit ja laulu erottuivat selkeästi, eikä volyymeilla piinattu.
Edu Kettusen iltapuhde muusikkoystävineen oli kuin äidin kutoma, virttynyt villapaita, joka lämmitti tuttavallisesti astellessa takaisin pimeään, vesiräntää vihmomaan marraskuun iltaan.