Pitkässä konsertissa kuultiin klassikkohittejä, harvoin livenä kuultuja ja maistiaisia tulevista.
Ismo Alanko Yksin -konserttikiertue House of Olafissa 7.11.
Ismo Alanko: Laulu, kitara, flyygeli.
Keikka-arvio
Ari Tiippana
Rovaniemeltä lokakuussa käynnistyneen Ismo Alanko Yksin -konserttikiertueen kymmenestä tähän heitetystä keikasta käytännössä kaikki ovat olleet loppuunmyytyjä. House of Olaf ei torstaina tehnyt poikkeusta, arkipäivästä ja aikaisesta esiintymisajakohdasta huolimatta.
Tämä oli siis kiertueen yhdestoista hetki.
Ismo Alanko on käsite, johon lienee käytetty jo kaikki adjektiivit, ja jonka ainakin nimeltään kaikki tuntevat, joten siitä ei enempää palstamillimetrejä – toistaiseksi.
Alanko teki ensimmäisen Yksin-kiertueen jo 30 vuotta sitten. Tänä vuonnakin kiertue on kesäkiertueen lisäksi toinen. Ilman orkesteria mies on lavalla paljaimmillaan, karuimmillaan, pelkistetyimmillään ja laulunyansseista huolimatta monotonisimmillaan – miten kukin tulkitsee. Yhtä kaikki, keikka osoitti hänen olevan juuri se omien laulujensa tekijä ja tulkki, yksin ja omimmillaan.
Yli kolmen tunnin (hiukan yli 30 minuutin tauko) kimarassa kuultiin klassikkohittejä, jokunen harvoin livenä kuultu ja maistiaisia tulevalta levyltä (laulajan testamentti Kevyt ja kohtuuton). Flyygelin vasarat paukkuivat alakautta kieliin, kitara soi välillä lujaa, välillä herkemmin ja yksinlaulussa oli särkyvää haurautta. Lauluissa kaikuja käytettiin paikoin tehosteena selkeästi.
Alanko kertoi kappaleiden olevan alkuperäisiä lauluntekijän versioita, jotka syntyneet tekovaiheessa (mm. Peltirumpu), kunnes ovat päätyneet levytettäviksi.
Videotaluissa liikuttiin usein laulujen teemoissa abstrakteista kuvioista katukuviin, (mielen)maisemiin ja esiintyjäkuviin.
Karismaattinen Ismo Alanko asteli karulle, tummanpuhuvalle näyttämölle tummiin pukeutuneena, musta pikkutakki päällä ja asteli valkoisen flyygeliin äärelle. Pastori Alanko veisasi liturgiaansa ja kirkkokansa kuunteli kontrastia: ”…jätin seurakunnan veisaamaan, löysin lohdun laulamalla, vanhan tutun taivaan alla, paljain jaloin ilman jumalaa…”
Tunnelma oli paikoin muutenkin harras, vasta biisien lopussa fanikansa puhkesi suosionosoituksiin.
Konsertin alussa Alanko vitsaili konsertin alussa, että hän oli yksi orkesterin jäsenistä, ensin tutustuttaisiin pianistiin, myöhemmin olisi illan kitaristin vuoro. Lavalla oli siis monta näennäistä sivupersoonaa.
Lauluissaan rockikoni provosoi vapaan maailman puolesta (On mulla unelma), saarnasi (harmaan korkea veisu Harmaa), hempeili nostalgisesti (Lokaa ja kuita) ja synkisteli ekologisesti (Kuka teki huorin) ja hauskuutti välispiikeillään. Esimerkiksi ”kaksintaistelu” 42 asteen pakkasessa Popedan kanssa Kaavin Iloharjulla. Onni onnettomuudessa, mutta tästä keuhkokuumeen seurauksena hän tutustui pianonsoittoon.
Ensimmäisen puoliskon hiteistä kuultiin Peltirumpu ja Tällä tiellä. Suurimmat aplodit sai myöhemmin mainittu Nuorena syntynyt.
Toisella puoliskolla tähtihetkiä olivat tietysti hitit, nerokas katsaus historiamme käännekohtiin, Kun Suomi putos puusta ja maaninen Harsoinen teräs.
Illan parhaimpiin tulkintoihin kuului flyygelin ääressä soitettu, Sielun veljien raivolla esitetty Elintaso laskee ja ragtimen rytmejä mukaillut Blanco Spirituals.
Kuultiinpa yksi valssikin, paradoksaalinen Todellisuusvalssi, jonka raadollisuus ei ehkä menisi läpi Ensitreffit alttarilla -sarjassa.
Riippumattomuudesta kertoo se, että kuka muu tekisi laulun, jossa runoilijaksi haaveileva vertaa itseään ex-mäkihyppääjä Ari-Pekka Mikkolaan, jonka lopussa kuitenkin paljastuu alankomainen elämänfilosofia: Vi**u, eletään, vielä, kun ehditään (Nuorena syntynyt). Tai mantrasta kassalla: Pannaanko pakasteet pieneen pussiin?
Artistille tuttuun tapaan encoreja kuultiin useita, joista Ekstaasiin päätti ensimmäisen, ja yleisö alkoi poistua. Alanko vitsailikin, että yleisössä oli ilmeisesti mukavampaa kuin hänellä, koska hän joutuu katsomaan, kun jengiä valuu jo ulos.
No, tulihan sieltä Kulkurin Iltakalja, kaihoisa kuvaus alkoholiriippuvuuteen, kuten Junnu Vainion Sä kuulut päivään jokaiseen.
Pankin räjäytti viimeistään pitkän illan päättänyt Taiteilijaelämää.