Onnekkaita autoseikkailuja 1
-Kallis kolina.
Autorexin huoltoinsinööri ei ollut mikään lörpöttelijä, mutta hänen sanansa olivat ranskalaista terästä kovempaa asiaa, mikä ei välttämättä kauheasti lupaa. Peltien täysgalvanointi ei ollut vielä muodissa.
Kuitenkin: kalleus on suhteellista… ööö… olisiko mielentila.
Oli se kesä, kun jokainen kunnon hippiä leikkivä liftasi Amsterdamiin ja söi mitä sai kiinni ja asui, mistä poliisi ei vienyt mukavampaan majaan.
Tuula ja minä, kymmenen viikkoa kesätöissä hävyttömästi rikastuneet päätimme siirtyä omistavaan luokkaan ja valloittaa Euroopan komeasti, sitä aurinkolasien ja tuulilasin takaa arvioivasti silmäillen.
Aurinkolasit olivat helppo juttu. ON/OFF-polaroidit ovat oiva ratkaisu, kun ko. henkilö on ollut alakoulusta asti kobra, nelisilmä, rillipää tai silmälasikäärme solvaajan sivistystasosta ja verbaalista luovuudesta riippuen.
Nousemme omistavaan luokkaan
Tuulilasi oli hankalampi juttu. Sen ajan Guugelin vastineelta, puhelinluettelon keltaisilta sivuilta löytyivät menopelipuodit, joiden antimia pyöräilimme katsastamaan. Olimme ajatelleet katsella autolapsukaisia eli siis alle kymmenvuotiaita. Ikäraja alkoi kuitenkin nopeasti liukua murrosikään ja aikuisuuteen….
Kääk! Yli 25-vuotiaat alkoivat taas olla parempikuntoisia ja kalliimpia kuin nuoremmat.
Emme siis kuuluneet autoliikkeiden kohderyhmään. Päälehden Jokamiehen markkinoiden ohjaamalta Masan huutokauppakamarilta sitten se löytyi: Renault R4 ”Tipparellu”. Niin lutunen, kuin poika varjoisalta kujalta. Likainen naama ja vähän pahan isäpuolen pieksemäkin. Hän ei ollut huudettavana, vaan joku oli jättänyt hänet sinne ihan vain kuiskaamalla ostettavaksi. Pukeuduimme säälittävän näköisiksi, mikä non-logo garderoobimme tarjonnan suopealla avustuksella oli helpompaa kuin tikkarin varastaminen konepuusepän sokealta kaimalta.
– Mökkitiellä oli vähän satanut, totesi Masa, kaljulta mutta tiineeltä orankutangilta näyttävä huutokauppias, kun ihmettelin auton kuraisuutta ja alustasta roikkuvia heinätukkoja. Uskoin Masaa, koska olin aina luullut vanhempien ihmisten olevan viisaita ja rehellisiä, vaikka itse olinkin kauhea valehtelija. Sitäpaisi Rellu oli niin pakahduttavan liikuttavan näköinen, aivan vastustamaton.
Rellu yrittää sanoa jotain
Kaupanteko oli tiukkaa, mutta – kiitos neroutta hipovan neuvottelutaitoni – maksoimme vain alkuperäisen pyynnön mukaiset 1400 mk eikä pyydettyä pimeää 500 mk:n lisähintaa. Teimme kauppakirjan, jossa autoa kutsuttiin kolarivaurioituneeksi ja rahat siirtyivät Masan ennestään paksuun lompakkoon. Rellu käynnistyi kuuliaisesti ja ajoimme ulos huutokauppakamarin pihalta. Tuula sanoi, että kaikki saman pihan pikkuliikkeiden ihmiset tulivat ulos ihmettelemään.
– Höpö höpö, sanoin minä ja flippasin aurinkolasit ON.
Lähdimme heti kesäanoppilaan. Rellu hyrräsi kuin kuohittu kolli. Maisemat hehkuivat kesäisempinä kuin koskaan.
– Klonk! kuului takaa, kun ylitin varomattomasti pienen kuopan. Muistin, että vararengas roikkuu auton takapään alla metallihäkkyrässä. Se oli varmaan jotenkin löysästi kiinni.
Ja niinhän se olikin. Kiristin kiinnityksen ja matka jatkui.
Käännyimme loppumatkan pikkutielle ja Rellu karjui KLONK-KLONK-KLONK-KLONK!
Menin ulos. Vararengas oli tukevasti paikallaan. Tarkastin takapenkin takana olevat tavarat. Mikään ei klonkkunut. Panin käteni auton katolle ja painoin voimieni takaa.
– Klonk, sanoi Rellu hiukan ujosti.
Painelin ja hetkuttelin takapäätä sivulle päin voimakkaasti uudelleen ja uudelleen.
– Klonk klonk klonk klonk, toisteli Rellu kuuliaisesti.
Painelin takapyöriä jalallani sivusuunnassa. Ei mitään.
– Hmm. Varmaan iskari löysä tai jotain, arvioin asiantuntevasti. Olihan isoveljeni jo muutamaa opintovuotta vajaa autoinsinööri.
– Ei voi olla vakavaa. Mennään korjaamoon näyttämään maanantaina.
Jatkoimme kesäanoppilaan, pesimme ja puunasimme Rellun, istuskelimme autossa luu pihalla ja ON/OFF-polaroidit asennossa ON, flippasimme välillä OFF, unelmoimme Nizzan rantabulevardista, ja olimme onnellisia ja ylpeitä koko viikonlopun.
Ammattiapua tarvitaan
Maanantaina ajelimme takaisin kaupunkiin. Yritin välttää kuoppia kuvitellen, että kolinan aiheuttaja paranee itsestään, kunhan sitä ei rasita. Olihan Rellu sen verran inhimillinen tai villin eläimellinen, että normaalin fyysisen varovaisuuden pitäisi parantaa pikkuvaivat. Etsin kuitenkin Keltaisilta sivuilta Renaultin virallisen korjaamon, Autorexin, ja – ihmeparantumiseen uskovanakin – sinne ajauduimme.
Onnistuttuani houkuttelemaan huoltotohtorin ulos. Tuula siirtyi rouvan paikalta anopin pallille ja tohtori istui viereeni. Ajoimme jalkakäytävän yli kadulle ja Rellu tervehti huoltoinsinööriä reippaasti: ”Klonk”.
– Kallis kolina, vastasi tohtori saman tien.
Noinkohan sitä ihan lonkalta heitetään varmoja mielipiteitä.
– Kalleus riippuu siitä, onko teillä paljon vai vähän varaa.
Ohhoh, ajattelin. Onko mahdollista, että autokorjaamossa toimii progressiivinen laskutus; rikkaat maksavat paljon ja köyhät vähemmän. Meidän tilanteessamme tämä Robin Hoodin iloinen veljeskunta varmaan maksaisi meille, jos vain kääntyisimme heidän puoleensa.
Olin kuitenkin ymmärtänyt tohtoria hiukan väärin, kuten usein tapahtuu vastaanotolla amatöörin törmätessä ammattijargoniin.
– Korjauksen vaatimat osat ovat Renaultin osalistan halvimmasta päästä, mutta työ on hankalaa elikkä aikaa vievää elikkä kallista. Joudutaan purkamaan paljon, ennen rikkinäiset ovat voi vaihtaa.
Rakasta vaikeuksia!
Kesätyöpaikoista huolimatta tuleva varallisuutemme oli oleva rajallinen. Filosofinen asenne autonkorjaukseen näytti olevan ainoa mahdollisuutemme.
Geoffrey Chauser antaa Canterburyn tarinoissa ritarille selkeän ohjeen:
”Tee välttämättömyydestä hyve”.
Friedrich Nietzsche ilmaiseen asian hieman epämääräisemmin:
”Välttämättömyys ei ole tosiasia, vaan tulkinta”. Hän tarkentaa ajatustaan myöhemmin:
“Ihmisen suuruuden määrää se, missä määrin hän rakastaa kohtaloa… Sitä, mikä on välttämätöntä, ei ole vain siedettävä… sitä on rakastettava.”
Niinpä ostimme tarvittavat varaosat, kaksi 4 cm:n halkaisijaista kumipuslaa ja ajoimme kotiin hehkuen rakkautta tulevaa hankalaa korjausta kohtaan. Hehkuimme myös henkistä suuruutta. Tuskin sentään tuskanhikeä.
Tipparellun takapäässä ei ole kierre- eikä lehtijousia, vaan vääntövarsijouset. Kummankin takapyörän keinuvarren nivelkohdasta lähtee auton leveyden pituinen jousiterästanko, jonka toinen pää on kiinteästi auton rungossa sen toisella puolella. Pyörän joustaessa tangon nivelenpuoleinen pää kiertyy toisen pään pysyessä paikallaan. Jousto on progressiivinen eikä koskaan pohjaa. Käytänössä se tarkoittaa, että auto keinuu kevyesti kaiken aikaan, mutta isot kuopat ahteria pahasti ahdistavat.
Keinuvarren nivel on kiinnitetty rungossa olevaan holkkiin ja välissä on tämä pyöreä kumipusla. Pusla siis joutuu ottamaan vastaan saman kierron kuin vääntövarsi ja tietenkin ajan mittaan kuoleentuu ja lopulta alkaa murentua. Näin nivel oppii pikkuhiljaa puhumaan, ensin ”Nirsk”, sitten ”Narsk” ja lopulta ”Klonk”, kun nivel lopulta hakkaa rungon holkkiin.
Helppo homma helppo
homma helppo homma…
Jo Hitler tiesi, että kun kun jotain toistaa tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee totta.
Vaihdetaan kumipuslat. Kuulostaa kohtalaisen helpolta, mutta ensin pitää saada vääntövarren toinen pää paljaaksi, sillä pusla pitää työntää paikalleen vääntövarren koko pituudelta. Sitä varten pitää ensin irrottaa keinuvarsi. Sanomattakin on selvää, ettei keinuvartta voi irrottaa, jos siinä on kiinni pyörä. Siispä aloitetaan homma irrottamalla pyörät. Jotta vääntövarsi x 2 saadaan irrotettua, pitää irrottaa vetoakselit. Niiden irrottamiseksi täytyy poistaa bensiinitankki, joka pitää tietenkin tyhjentää. Hommaa helpottaisi kovasti jos lokasuojat ja korikin voitaisiin poistaa.
Innosta hehkuen nostimme Rellun takapään pukeille ja irrotimme takapyörät. Sitten vain melkein kuivaksi ajetun bensiinitankin pohjaproppu auki ja lopun oktaanimehut pesuvatiin. Tulivathan ne pesuvatiin, mutta propun mukana tulivat myös tankinpuoleiset kierteet. Kukaan ei suostunut bensatankkia hitsaamaan, joten edessä oli ensimmäinen käynti autopurkaamossa. Joku pihaparlamenttilainen tiesi jälkeenpäin, että bensahöyryt poistuvat tankista, kun sen täyttää vedellä.
Kun Rellun peräpäästä sitten lopulta oli kaikki irtoava irrotettu, saatiin puslat Fairyllä liukastettuina hakattua paikoilleen. Sitten vain kelaamaan elämän filmiä takaperin, kunnes viimeinenkin pyörän pultti oli tiukassa. Eihän se ihan noin helposti käynyt. Vähän joka välissä Tuula karautti lomailevan tätinsä Volkkarilla hakemassa jotain nippeliä Autorexistä. Ensimmäisellä kerralla varaosamyyjä oli vähän hölmistyneen näköinen, kun enkelinkuvankaunis (myöhemmin ekk) vaimoni otti ostamansa osan pinttyneen mustiin pikku kätösiinsä. Myöhemmillä kerroilla mies vain hymyili säälien, mutta varmasti minulle kateellisena asiantuntevasta assistentistani.
Koeajolla Rellun takapää oli vaimea kuin mykän huopatossun askel aidolla Täbriz- matolla, mutta rakastamamme hyve oli vasta alussa.
Bensiinin raikas tuoksu
Herkkänenäinen ekk Tuula oli jo aiemminkin valitellut bensiinintuoksua, jota esiintyi auton käydessä, ei muulloin.
Kurkistin siis auton alle sen käydessä. Tuoksuva tip tip tip jne. auton keskivaiheilla ei vaikuttanut normaalilta. Onneksi tippojen lähde, 10 mm:n muoviletkunpää oli kaukana pakoputkesta.
Avasin konepellin ja kävin ihmettelemään. Letkun alkupää törrötti moottorissa ylinnä olevan kopassa. Olinhan minä sen letkun ennenkin nähnyt, mutta kuvitellut sitä joksikin tehoviritykseksi.
Avoin konepelti kerrostalon pihalla kerää miehiä kuin marketin kahvitarjous mummoja.
– Huohotinletku, sanoi ensimmäinen ulos ehtinyt asiantuntija.
– Väljä kone päästää bensaa öljyn sekaan, leveili toinen tietoviisaudellaan.
– Letku päästää liiat paineet ulos, ettei ne tule saumoista ulos, päätti kolmas.
– Laihtunut öljy voitelee huonosti ja kone kuluu pilalle, tiesi neljäs.
– Ja vice verca: öljyä menee bensan sekaan. Sen takia taustapeilin maisemat on aina siniharmaat.
Käynti numero 2 autohajottamossa ja siunausta kerrakseen
Paha-asiantuntijoiden mielipieet saivat jäädä omaan arvoonsa ja paikalle kutsuttiin serkunmies, joka on hajoittanut monta autoa ja koonnut uudelleen melkein kaikki.
– On tämä kaasari ihan hyvä, mutta moottorin täyskorjaus maksaisi varmaan enemmän kuin hyvä vaihtomoottori.
Lemminkäisentien autohajottamossa oli kaksi Tipparellun moottoria. Öljyinen, epämääräisen kilometrimäärän hurissut kone olisi antautunut omaksemme 250 markalla. Kylkeen ajetusta Rellusta irrotettu täysin vahingoittumaton 35.000 km ajettu moottori siirtyi Rellun sydämeksi hintaan 385 mk. Olimme vieläkin olevinamme kohtalaisen varakkaita.
Serkunmiehen avulla kone vaihtui ketterästi. Parantavilla käsillä siunattu mies. Moottorinsiirtojen Christian Barnard. Siinä ei sentään tarvinnut purkaa puolta autoa. Vanhaan kaasuttimeen asensin uuden moottoriin, mikä myöhemmin tuotti meille monta muistorikasta hetkeä.
Ja sitten lähdimme taas koeajolle. Rullasin viettävää pihatietä kadulle ykkösvaihteella ja painoin jarrua. Poljin painui Rellulle ominaiseen löysään tapaan alas ja siitä lattiaan asti. Nopeus ei hidastunut hitustakaan. Onneksi vauhti oli hyvin hiljainen ja moottorin sammuttamalla sai auton pysähtymään kadun reunaan. Vieressä istunut serkunmies meni ulos ja kurkisti oikean etupyörän taakse.
– Jarrupääsylinteri halki, totesi hänen avoimeen sivuikkunaan ilmestyneen naamansa suurin aukko. Saman todisti pihalta kadulle ulottuva tumma vana asfaltissa.
Siunattu mekaaninen käsijarru piti auton paikoillaan, kun käynnistin sen. Ylämäkeen saattoi hyvin ajaa ilman jarrujakin. Sitten ei auttanut muu kuin soittaa jarrukorjaamo Mäkinen ky:lle, josta jarrukorjaaja Mäkinen tuli noutamaan Rellua. Sinne se lähti kadulle ajamaan jarrutonta autoa ihan surutta.
Siunattu mies hoiti vielä katsastuksenkin, mistä Rellu sai päästötodistuksen yksillä ehdoilla. Toisen takavalon lasi oli sisältä himmeä ja piti puhdistaa.
Onhan se vaatimaton, mutta se on koti
Sitten päästiin vihdoin sisähommiin. Tipparellun istuimet edustavat 30-luvun funktionalismia. Putkirunkoon on koukuin kiinnitetty tukeva, mutta joustava corduroi-materiaalinen integroitu istuin- ja selkäosa. Ko. tapauksessa corduroi oli istuinosasta osittain repeytynyt, eikä olisi kestänyt rankempaa röykytystä. Niinpä rakensin istuimeen altapäin tukevan pneumaattisen korkeussäädön. Työnsin osittain täytetyn 20 litran vesikanisterin sivulta penkin alle, istuuduin, ja säädin korkeuden sopivaksi päästämällä kanisterin korkista ilmaa sopivasti. Takapenkin nostimme pihalle asiantuntijoiden lepopaikaksi. Sieltä sitä sopi huudella ohjeita.
Tuula ompeli kaikkiin ikkunoihin verhot ja ovien sisäpinnat maalattiin iloisen oransseiksi.
Näin Rellu muuttuu asuttavaksi
1. Illalla matkatavarat nostetaan auton alle.
2. Irrotetaan etupenkin neljä kiinnityspulttia ja nostetaan penkki jalkatilaan, selkänoja kojelautaa vasten.
3. Asennetaan sisätilan levyinen ja takaosan kohdan pituinen vanerilevy peittämään lattian matalampi kohta. Kaksi 2×2:ta kannattaa levyä.
4. Sijataan kaksi 70-senttisiksi kavennettua vaahtomuovipatjaa vuoteeksi.
5. Tungetaan patjojen päät istuimen alle. Sijataan vuode lakanoineen, peitteineen ja tyynyineen.
6. Aamulla sijattu vuode taitetaan kaksinkerroin ja vedetään se sekä vanerilevy kiinni takaoveen.
7. Kiinnitetään etuistuin oikealle paikalleen.
Tinkimätöntä testausta
Koemakoilinne Mobile Homeamme: penkki nostettiin eteen, vuode avattiin eikä sitten muuta kuin ”Hyvää yötä. Pusi pusi”. Minä itse henkilökohtaisesti allekirjoittanut 189-senttinen korsto jouduin kyllä työntämään jalkani aivan polkimiin asti. Sopivasti lyhyempi Tuula sen sijaan saattoi asettua oikein mukavasti taloksi.
Pehmeää valuuttaa + evästä konttiin
Veljeni, joka hoiti menestyksekästä ammattiurheilu-uraa Belgiassa, Hollannissa ja Ranskassa oli viestittänyt, että suomalaiset porontaljat olivat kovaa valuuttaa sielläpäin. Vaihdoimme siis matkamuistomyymälässä Suomen valuuttaa kymmeneen Lapin dollariin eli porontaljaan. Kolikoilla, siis oravannahoilla, ei olisi kysyntää.
Kauppahallista kävimme ostamassa 5 limppua ja muutaman sardiinirasian matkaevääksi. Leivällä ja kalalla kuulemma ruokkii tarvittaessa isommankin joukon sanankuulijoita, jos semmoisia sattuisi tapaamaan.
Koska auton remontin valmistumisaikaa ei voinut tarkkaan tietää, emme voineet myöskään varata laivapaikkaa. Niinpä ajoimme ajoissa laivarantaan, ja muutaman tunnin jonottamalla kuitenkin pääsimme sisään.
Siihen aikaan autokantta ei juuri valvottu ja koenukuimme asuntoautomme siellä. Ja sikeästi nukuimmekin huolimatta ahtaudesta ja porontaljojen hajusta. Heräsimme vasta, kun keulaluukkua alettiin avata Norrtäljen rannassa. Meinasi tulla kiire pukeutua ja pyyhkiä hikiset ikkunat. Äkkiä vuode kaksinkerroin ja penkki takaisin paikoilleen.
Köyden jatkoksi
Sitten jo olikin vuoromme ajaa ulos. Jyn-jyn-jyn-jyn-jyn-jyn sanoi starttimoottori, mutta pääkone oli vielä täydessä unessa. Kiltit lastaussedät työnsivät meidät rampille, josta rullasmime pois muiden tieltä.
Unihiekan nopeasti karistaneet silmäni skannasivat Skandinavian maisemasta oitis huoltoaseman, jossa kävin suorittamassa ensimmäisen ulkomaanhankintamme, hinausköyden. Köysi Rellun nokassa, toinen pää Tuulan kädessä sai englantilaisen Morrin Minin pysähtymään ja hymyilevän nuorenmiehen kyselemään Tuulalta mahdollista avuntarvetta.
Ei siinä monta metriä apua tarvittu, kun Rellu havahtui hereille. ”Thank you very much ja toivottavasti voimme joskus olla teille avuksi”
Tyhmä toivotus. Eihän englantilainen tarvitse apua koskaan eikä missään.
Kauniissa auringonpaisteessa köröttelimme läpi Tukholman ja Kungens Kurvan Ikealla pysähdyimme aamukahville. Paikan valinnan ratkaisi mäkistarttille sopiva alamäki kuppilalta tielle. Söimme ensimmäisen sardiinilimppuaamiaisemme ja palan painikkeeksi kulauttelimme kuppilasta noudettua Gevaliaa vai olikohan se sittenkin Löfbergs Lilaa.
Niukan mutta ravitsevan aterian nautittuamme kuuma moottoritie kutsui. Akkua säästääkseni en edes yrittänyt startata, vaan rullasimme liikkeelle.
Tuula ei ollut koskaan ollut näin syvällä Svea-mamman sylissä ja minun tehtäväni oli häntä hieman mamman ehtoisaan syliin tutustuttaa. Tukholmasta eteenpäinhän maisemat ovat lähinnä kuin juuri pestyä ja puunattua Finlandiaa ja ensimmäinen pysähdyspaikkamme olikin Vätternin itäisen rannan Gränna, joka on onnistunut tekemään punavalkeasta karamellista matkailuvaltin, nimeltä Polkagris.
Möööh! sanoivat asiantuntijat
Olimme päättäneet selvitä Routsista päivässä ja etenimme joutuisasti, kunnes keskellä sitä viiden kilometrin suoraa Skånen pohjoispäässä Rellun pääkone vain vaikeni. Mäet olivat jääneet kauas taakse ja akkua piti säästää. Nostin konepellin ja sehän toimi Routsissakin. Viereisen piikkilanka-aidan taakse ilmestyi heti pari sonnia ja koko kauempana oleva lauma jolkotteli meille päin.
– Möööh! Sanoi ensimmäinen asiantuntija.
– Möö-öh! Säesti toinen.
yllähän minä routsia puhun, mutta Skånen murre menee kyllä korkealta yli.
Nautimme sardiinilimppulounaan vai oliko se jo päivällinen ja siirryin taas konehuoneen puolelle.
Moottorin sammumiseen liittyneen äänen päättelin johtuvan bensapulasta, joten poistin ilmanpuhdistimen ja avasin kaasuttimen. Siellä oli bensaa, mutta heinänvihneet tukkivat sen. Olimme yksinkertaisesti edellä ajastamme. Ekopolttoainettahan tehdään nykyään viljasta. Vihneet olivat tietysti perua siitä samasta mökkireissusta kuin ne heinätupotkin alustassa.
Poistin vihneet, täytin kaasuttimen bensakanisterista ja starttasin: Jyn-Jyn-HÖRRRRR! Ja matka jatkui.
Helsinborgissa ei tarvinnut jonottaa ja kohta olimme Tanskan puolella Helsingörissä. Hieman jännitti Rellun puolesta, mutta kyllä hän melkein heti hyrähti käyntiin. Ajoimme ennestään tutulle camping-alueella, nostimme porontaljat ja matkatavarat auton alle, nautimme sardiinilimppuillallisen, suoritimme iltatoimet ja kävimme nukkumaan. No, joo, tulihan sitä istuttua pari tuntia leirialueen kuppilassa kansainvälisessä seurassa, missä saappaan muotoinen 2 litran olutlasi kiersi. Selvisimme maksamatta, sillä kierroksenhan maksaa se jonka naamaan olut ensimmäisenä loiskahtaa saappaankärjestä. Olin muutamaa vuotta aikaisemmin kesätöissä Frankfurtissa oppinut, että saappaankärjen pitää sojottaa sivulle ettei naama kastu.
Rellua väsyttää aamulla ja siitä eteenpäin
Seuraavana aamuna liikkeelle lähdettiin varsin myöhään ja lähtöä myöhästytti lisää Rellun haluttomuus. Arvasin kuitenkin, että sillä kurkkua kuivaa; avasin kaasuttimen ja annoin krapularyypyn. Ja taas oli Rellu lähdön fiiliksessä. Ajoimme Rødbyhyn ja purjehdimme Travemündeen. Lähestyimme Lübeckiä, kun Rellu alkoi taas köhiä. Ajoin alamäet moottorijarrutuksella, jolloin bensaa pumppautui moottoriin.
Vakuutuimme matkamiesten suojeluspyhimyksen Pyhän Julianin suopeudesta matkaamme kohtaan, kun moottorin hyristessä viimeisiään, näkyviin tuli Renaultin valomainos ja Rellu rullasi viimeisillä voimillaan korjaamon pihaan. Paikallinen huoltoinsinöörisetä tuli katsomaan Rellua, vaikka liike oli juuri sulkeutumassa. Kerrottuani hänelle sairauden oireet hän avasi bensiinipumpun, totesi sen kalvon risaksi ja vaihtoi uuden. Maksun hän otti vain kalvosta. ”Vielen Dank ja niin päin pois”. Suomalaiset olivat yhä pidettyjä Saksanmaalla. Lieneekö syynä syyllisyydentunto. En kysynyt oliko hän nuoruudessaan käväissyt Rovaniemellä.
Tanssia vetten päällä vedet silmissä
Jatkoimme kohti Lübeckkiä kunnes ensimmäinen CAMPING-kyltti ohjasi meidät niihin tavallisiin ilta- yö- ja aamutoimiiin. Aamulla kilometrit taas kutsuivat kerääjää.
Olimme tuskin päässeet moottoritielle, kun ohiajavista autoista meille huidottiin ja totesin itsekin auton tärisevän tavanomaistakin enemmän.
Tavanomaista oli se, että nopeuden noustessa yli yhdeksänkympin näkyvyys alkoi merkittävästi huonontua, jolloin automaattisesti hiljensin vauhtia. Rellussa oli siis puoliautomaattinen vakionopeussäädin.
Ajoin Saksan yleisimpään kaupunkiin, Ausfahrtiin (Heko heko). ja pysäytin Rellun. Vasen takarengas oli tyhjä. Vaihdoin sen vararenkaan virkaa toimittavaan talvirenkaaseen ja ajoimme lähimmälle huoltoasemalle.
Huoltosetä katsoi rengasta ja totesi, että hän voi kyllä paikata renkaan, mutta Saksan lakien mukaan hän ei saa panna noin huonoa rengasta takaisin paikoilleen ja vararengasta hän ei kuulemma saisi edes antaa meille takaisin. Sitten hän totesi oikeanpuoleisenkin takarenkaan laittomaksi. Hoh-hoh! Olipas huonosti peitettyä ahneutta. Pakkomyyntiä hädänalaisille! Eturenkaat kuitenkin kelpasivat. Varmaan siksi, että varattomuutemme alkoi käydä hänelle ilmeiseksi. Epäilen, että hän myy vanhat renkaamme seuraavaan Tippa-Relluun.
Ei siinä muu auttanut kuin ostaa uudet takarenkaat. Tässä vaiheessa valuuttavarantomme osoitti jo selvää epävakautta. Onneksi olimme ostaneet laivoihin meno-paluuliput. Muu likviditeettimme lepäsi melkein kokonaan pehmeiden porontaljojen varassa.
Ajoimme melkein yhtä soittoa Belgian Oleniin, missä veljeni majaili managerinsa Renen ja hänen vaimonsa Angelan luona. Jälleennäkemisen ilo oli suuri.
Lapin setelin vaihdoimme frangeihin ja myös guldeneiden, joita veljelläni oli liikkuvan ammattinsa vuoksi.
Happy family reunionin kunniaksi Angela loihti meille Belgian parhaiden perinteiden mukaisen päivällisen. (Kts. Asterix Belgiassa).
Etelän pöpö kellistää Pohjan pojan
Aamulla kurkkuani kuivasi kovasti ja join monta lasillista vettä. Lähdimme kohti Amsterdamia ja oloni alkoi olla hyvin huono. Perille päästyä tärisin jo kuin horkassa, ja printteri tulosti niin syöttö- kuin tulostinpäästäkin. Myöhemmin olen kuullut, että Belgian vesijohtovesi on maailman huonointa. Intia on listalla toisena.
Tuula kysyi viereisen asuntoauton asukkailta kuumemittaria. Olihan heillä, mutta Fahrenheit-asteikolla. He olivat amerikkalaisia. Suihku- ja keittiörakennuksen ulkoseinässä oli kuitenkin mittari molemmilla asteikoilla ja siitä vertailemalla selvisi, että minulla oli kuumetta yli 39°. Voitte uskoa, että Rellun ikkunat valuivat vettä normaalin pelkän hikoilun sijaan.
Niin vaan siitä toivuttiin ja vietimme pari päivää Amsterdamin hippiparatiisissa.
Kauhua tullissa ja antikliimaksi
Euroopan tiheimmin asuttu kaupunki alkoi tuhansine turisteineen tuntua ahdistavalta ja lähdimme pikkuhiljaa ajelemaan kotiin päin Afsluidijkin padon kautta. Se erottaa Englannin kanaalin Ijsselmeeristä, jonka pinta aaltoilee seitsemän metria alempana. Tuntui aika hurjalta, mutta lopulta tylsältä ajaa 37 kilometriä keskellä aavaa merta. Pohjoisen reitin kierros kuitenkin palkittiin Groningenissä, mistä löysin pienestä levykaupasta Dylanin harvinaisen bootleg-albumin Little White Wonder.
Suomalainen auto ei ollut kovin yleinen näky Hollannin ja Belgian teillä ja ohiajavista autoista meitä tutkailtiin kiinnostuneina. Varsinkin nuoriso vilkutteli innokkaasti, kun huomasivat, että pitkätukkainen kuski ei ollutkaan ruma nainen, vaan komea mikä lie hippi… Siis minä. Ehkä he kuitenkin vilkuttivat Tuulalle, jonka kiharapehko hehkui kultaisena ilta-auringossa.
Jännitys kohosi Hollannin ja Saksan rajan tullissa, kun edellämme vuorossa olevan naisen BMW:tä tutkittiin suurennuslasin kanssa, vaikkei hänellä ollut edes matkatavaroita. Meillä kun lastia oli takana etuistuimen selkänojan yläreunaan asti ja ulkoisesta habituksestamme päätellen meillä oli vähintään patja täynnä marijuanaa. Näytimme passimme, joka taas vetosi saksalaiseen suomen-ystävälliseen sydämeen. Tullisetä veti hymyillen kättä lippaan ja toivotti ”Gute Reise”. Taisi hänkin olla niitä 40-luvun lapinkävijöitä.
Maisema pimenee eikä syyttä
Emme olleet tähän asti joutuneet ajamaan pimeässä, mutta kun olimme päättäneet ehtiä leirialueelle Lübeckin taakse, sytytin ajovalot. Jonkin ajan päästä autoon alkoi tulla palaneen käryä. Valokatkaisimen alla oleva laatikko kojelaudan alla tuntui kuumalta. Sammutin valot ja laatikko alkoi jäähtyä. Myöhemmässä tarkastuksessa sulakkeen paikalta löytyi naula.
Kun muuta liikennettä ei ollut edessä eikä takana, syöksyimme moottoritietä huikeaa kahdeksankympin vauhtia valot pimeinä. Itse tuijotin tietä ukulin silmin kaikenlaisten elikoiden varalta. Tuula käänsi taustapeilin sopivaan kulmaan ja tarkkaili takamaastoa. Sytytin valot aina hetkeksi, kun kaukaa takaa tuli ajovalot näkyviin. Ko. auton häivyttyä näkyvistä meidän edeltämme sammutin valot.
Emme ikinä saa tietää montako saksanhirveä, villisikaa tai karvamörköä viuhahti senttien päästä Rellun syylarista.
Automaatista sataa mannaa
Sinä päivänä ruokailu oli jäänyt vähäiseksi; limput ja sardiinit syöty, rahaa oli vähän, eikä Rastplatzeja ollut pohjoisella reitillä tuhkatiheässä.
Kun semmoinen lopulta löytyi, kävimme sisällä vain todetaksemme hinnat kohtuuttomiksi.
Parkkipaikan reunassa kaksi täti-ihmistä puuhasi jäätelöautomaatilla. He olivat syöttäneet automaattiin kahden jäätelön hinnan yhdellä kertaa. Kun he avasivat luukun, siinä oleva paternoster-tyyppinen annostelija lähti pyörimään ja pyöri pysähtymättä vieden ensimmäisen jäätelön mukanaan. Täti yritti väkisin vetää sitä takaisin siinä onnistumatta. Heillä ei ollut enempää kolikoita ja he lähtivät yhden jäätelön kera. Äkäinen saksankielinen molotus oli sen verran murteellista, etten saanut monta sanaa selville, ja kun saksankieli yleensäkin kuulostaa kiroilulta ei tädin verbaalinen ilmaisu täysin paljastanut hänen koko tunneskaalaansa, mutta mimiikka teki asian ymmärretyksi.
Näinköhön tässä kävi. Jäämmekö mekin ilman ateriaa. Avasin automaatin luukun, jolloin Paternoster lähti heti pyörimään vaikken syöttänyt koneeseen yhtään rahaa. Nappasin jäätelön ja mylly jatkoi pyörimistään. Poimin ilmaisia jäätelöitä kymmenkunta samalla kun Tuula yritti katsoa näkyisikö lähistöllä nälkäisen näköisiä liftareita tai muita kulkukoiria.
Ei näkynyt ja me istuimme Relluun nauttimaan pikkuhiljaa sulavaa illallistamme. Ehkä vielä joskus palaan ko. paikkaan ja maksan ne kymmenen jäätelöä korkoineen.
International picnic
Pääsimme kuin pääsimmekin myöhään yöllä tutulle leirialueelle.
Seuraavana aamupäivänä ajoimme Travemünden rantaan, kymmenien, ellei satojen autojen jonon perään. Jokin pyhäpäivä oli ne sinne piiskannut. Koko päivä kului istuskellessa ja kierrellessä autojen seassa, missä ihmiset viettivät picniciä. Matkustajat joivat olutta ja olivat illansuussa jo varsin hilpeitä. Saattoipa joillakin kuskeillakin olla promillet kokonaisluvuilla. Lopulta mekin olimme laivassa ja kohta Tanskan puolella, missä oli jo pakko yöpyä. Sieltä ajoimmekin yhtä soittoa Norrtäljeen, missä mahduimme laivaan vasta seuraavana aamuna. Skånessa sentään käytiin moikkamassa sonneja ja kerrottiin äkkiä kuulumiset. Mööööh! he vastasivat.
Jälkikirjoitus
Syksyllä Rellu myytiin 1100 markalla, joten auton vuokraaminen olisi tullut halvemmaksi, mutta kokemuksetkin olisivat olleet paljon harmaampia.
Olenista olisi ollut kolmen tunnin matka Ranskaan. Olisi ehkä ollut armeliasta ajaa sinne ja antaa Rellun nukkua pois rauhallisesti isiensä maassa.
Teksti ja kuva: Rauli Storm