Paavo Yli-Vakkuri julkaisi muistelmansa sotavankiajoistaan Neuvostoliitossa 60 vuotta vangitsemisensa jälkeen.
Myöhemmin metsähoitotieteen professorina elämäntyönsä tehnyt Paavo Yli-Vakkuri kitui Neuvostoliiton sotavankina vuoden 1941 elokuusta vuoden 1944 joulukuuhun – yhteensä 1 234 päivää. Käytännössä lähes koko jatkosodan ajan. Tänä aikana häntä pidettiin monilla eri vankileireillä, joissa useat vangit kuolivat epäinhimillisiin olosuhteisiin.
Joskus elämässä täydelliseen muutoksen voi vaikuttaa pieni erehdys.
Viestipataljoona 10:ssa palveleva kauhajokelaisvänrikki Yli-Vakkuri oli lähtenyt 9.8. -41 Ruokolahdelle yhdessä moottoripyöräkuski Teuvo Sepän kanssa, tehtävänä purkaa puhelinpylväslastissa olevia laivoja Ruokolahdella. Paluumatkalla moottoripyörällä ajanut Yli-Vakkuri erehtyi tienristeyksestä ja he joutuivat vahingossa Neuvostoliiton puolelle.
Erehtyminen huomattiin, kun vihollisen käsikranaatti putosi kuljettajan syliin.
Vangitsemisen jälkeen heidät kuljetettiin Käkisalmeen, sieltä kuulustelujen jälkeen Stalinin kidutuskammioihin ja äänieristettyihin, maanalaisiin bunkkereihin. Yli-Vakkuria muun muassa hakattiin öisin untikausia pampulla. Kidutukset olivat niin sietämättömät, että hän lakkasi syömästä toivoen nälkäkuoleman armahtavan hänet.
Väkivaltaisten alkukuulustelujen jälkeen alkoi Yli-Vakkurin pitkä vankitaival.
Kuljetusten aikana vangit viruivat junanvaunuissa usein kokonaan ilman ruokaa. He nuolivat junanvaunujen jäisiä seiniä saadakseen nestettä. Haavoittuneiden vammat mätänivät, sairaat kuolivat. Pahinta oli yli viidenkymmenen asteen pakkanen, joka palellutti pahoin Yli-Vakkurin jalat.
Matka vei hänet kaikkiaan seitsemälle eri vankileirille.
Pisimmän ajan Yli-Vakkuri vietti vankileirillä numero 74 Orankissa, jonne hänet sijoitettiin heinäkuussa 1942. Suomalaisia oli lierillä noin 130, joista 30 kuoli. Orankissa verenhimoiset olivat vallanneet huoneet.
Nälkään kelpasivat sammakot ja käärmeetkin. Kuolleita vankitovereita säilytettiin ylimmällä laverilla, jotta muut saisivat heidän ruoka-annoksensa. Viimein haju pakotti luopumaan ruumiista.
– Pystyin kävelemään vain seinästä tukea ottamalla. Kynnystä ylittäessä täytyi molemmin käsin nostaa jalkaa, koska jalan lihakset eivät enää toimineet. Tuntui siltä, että elinaikaa oli jäljellä enintään viikko tai pari, Yli-Vakkuri muistelee.
Paavo Yli-Vakkuri saneli muistelmansa vuonna 2001. Hän oli halunnut sitä ennen saada muistiin asiat, joista oli pitkälti vaiennut koko elämänsä. Tuolloin hänen vangitsemisestaan oli kulunut 60 vuotta. Hän lahjoitti muistelmansa Kansallisarkistolle. Ehtona oli, ettei niitä julkaista ennen hänen kuolemaansa.
Yli-Vakkuri menehtyi 100-vuotiaana vuonna 2014, uudenvuodenaattona,
Ariela Säkkinen käy ajan vankileirien helvetillisessä saaristossa teoksessaan Pahinta oli kylmyys (Minerva). Punaisena lankana kulkee Yli-Vakkurin muistelmat.
Muistiinpanot olivat suppeat, viitisentoista liuskaa. Niiden ympärille hän rakentaa kokonaiskuvaa maailmanpoliittisesta tilanteesta. Töitä tämän eteen Säkkinen on tehnyt paljon. Monille sotahistoriaa tunteneille asiat ovat tuttuja ja faktavyörytyksessä Yli-Vakkurin oma ääni uhkaa kadota niiden alle – ja välillä jääkin.
Esiin tulee toki myös tuntemattomampia tapahtumia, kuten Hyypän veljesten kohtalo. Peräseinäjokelaiset Arvo ja Paavo Hyyppä menehtyivät Tšerepovetsin sotavankileirillä parin viikon välein syksyllä 1944. He ovat tiettävästi Suomen ainoa sotavankileirillä kuollut veljespari.
Säkkinen sai käsiinsä myös Yli-Vakkurin jäämistössä olevia italiankielisiä kirjeitä. Niiden kirjoittaja oli Giuseppe Bassi, jonka kanssa Yli-Vakkuri ystävystyi Orankin vankileirillä. Tämä on sangen mielenkiintoinen sivujuonne, josta kirjassa enemmän.
Yli-Vakkurin vankeusaika oli poikkeuksellisen pitkä, sillä vangiksi jatkosodassa kesän 1944 taisteluissa jääneiden vankeusaika oli melko lyhyt, puoli vuotta tai vähemmän.
Poikkeuksellista oli myös se, kuinka monelle eri vankileirille Yli-Vakkuria revittiin.
Vaikka viime vuosina sotavankien muistelmia onkin tullut julki, niitä on hyvin vähän. Tämä johtuu siitä, että heidät oli hyvin aivopesty. He pelkäsivät, että jos he puhuisivat ohi suunsa, itänaapurista tulisi noutaja, joka ei vain likvidoisi lavertelijaa, vaan myös hänen perheensä.
Toisaalta entisiä sotavankeja epäiltiin myös omien taholta ja valtio valvoi heidän tekemisiään. Siksi moni vaikeni koko loppuelämänsä.
Paavo Yli-Vakkuri ansaitsee tulla kuulluksi, mutta miksi hän julkaisi muistelmansa?
Ehkä hän koki, ettei häntä arvostettu samanarvoisena sotaveteraanina kuin rintamalla taistelleita ja/tai halusi puhdistaa maineensa.
Kuten Yli-Vakkuri kertoo:
– Olen halunnut tehdä muistiinpanoni sotavankeusajaltani Neuvostoliitosta jälkipolvia varten, jotta he saisivat tietää, että sotavangitkin ovat omalta osaltaan taistelleet yhteisen ja vapaan isänmaamme puolesta, Yli-Vakkuri sanoo muistelmissaan.
Teksti: Ari Tiippana
Lue lisää Yli-Vakkurista Wikipediasta