Pekka Ervastin ja Seppo Tiitisen Tiitinen – Vakoilijoita ja veijareita –teos (Otava, 252 s.) vie muun muassa Suomen vastavakoiluun 1980-luvulla. Tiitinen näki ja koki kuumia tilanteita ja kriisejä, joista ajan tavan mukaan vaiettiin. Kirjassa kuvataan Tiitisen toimintaa tasavallan ytimessä, suojelupoliisissa ja eduskunnassa. Aikana, jolloin Helsingissä kuhisi idän ja lännen agentteja ja korruptio rehotti idänkaupassa.
Lahjuksia jos jonkinmoisia
Korruptiossa pyörivätkin suuret rahat, siinä ja ilman lahjuksia suomalaisten liikemiesten oli turha haaveilla hyvistä afääreistä venäläisten kanssa. Kirjassa todetaankin, että ”tapainturmelus ja epätoivottava aluskasvillisuus Suomen ja Neuvostoliiton kaupassa oli selvästi rehottamassa yli äyräittensä”. Lahjukset olivat monenmoisia, kuten tuliterä Volvon moottori varaulkomaankauppamisterille A. N. Manzhulolle. Se oli tarkoitus asentaa hänen Volgaansa. Lahjus oli kuitenkin yllättäen pelmahtanut Suomen Moskovan-suurlähetystöön loppuvuodesta 1984, jossa sitä äimisteltiin porukalla.
Lahjuksina annettiin myös kodin elektroniikkaa, arvokkaita koriste-esineitä, jopa minkinnahkoja. Venäläisten liikekumppanien mielikuvitus oli ehtymätön ja ahne. Suomalaisille liikemiehille he iskivät käteen papereita, kuin kauppalistoja, joihin oli ynnätty luettelo tavaroista, joita he halasivat.
Korruptio kukki idänkaupassa mitä moninaisimmissa muodoissaan. Yksi tärkeimmistä ja kannattavammista oli ns. prosenttisopimukset, joka tarkoitti, että suomalainen osapuoli laskutti neuvostoliittolaiselta tilaajilta ylihintaa ja tilitti tämän ylijäämän kauppoja pohjustaneella venäläiselle konsultille tai välimiehelle.
Kaikenkarvaisia venäläisiä hämärämiehiä alkoi ponnahdella kuin sieniä sateella käyttämään hyväkseen jäykkää ja byrokraattista neuvostojärjestelmää. Muhkeat palkkiot maksettiin yleensä välimiehen pimeille tileille ulkomaisiin pankkeihin, yleensä Sveitsiin.
Korruptiolle loppu
Sekä Suomen että Neuvostoliiton johdon taholta oltiin kasvavasta ilmiöstä huolissaan ja yhdessä todettiin asian vaativan voimakasta kurinpalautusta. Niinpä Suomessa päätettiin järjestää kokous 9.1.1985 idänkauppayritysten korkeimmalle johdolle.
Kokouksessa istuivat miltei kaikki Teollisuuden keskusliiton työvaliokunnan jäsenet vuorineuvos Kari Kairamon ja toimitusjohtaja Timo Relanderin johdolla ”kuin varpuset orrella” Etelärannan 10:n ylimmän kerroksen kokoushuoneessa.
Tiitisen ja Mauno Koiviston johdolla heille luettiin lakia ja iskettiin faktat pöytään myös kirjallisessa muodossa mikä oli sallittua ja mikä ei. Näistä seikoista löytyy myös muistio kirjan sivuilta. Sanoma meni perille ja korruptio saatiin kitkettyä.
Vladimirov – agenttien agentti
Kirjan henkilöistä yksi ehdottomasti kiinnostavimmista on Viktor Mihailovitš Vladimirov, Neuvostoliiton suurlähetystön lähetysneuvos, mutta tosiasiassa KGB:n kenraaliluutnantti ja Helsingin residenssin päällikkö – Venäjän yksi pidempiaikaisista ja vaikutusvaltaisimmista vakoojista Suomessa. Ensimmäisen kerran hän saapui Helsinkiin vuonna 1954 Paasikiven ollessa presidenttinä.
Vladimirov teki Tiitisiin myönteisen vaikutuksen, eikä syyttä, Viktor käyttäytyi aina hyvin kohteliaasti ja miellyttävästi. Tiitisen mukaan Viktor kuului siihen joukkoon Neuvostoliiton suurlähetystössä, josta käytettiin nimitystä Suomi-Mafia. He olivat Suomeen lähetettyjä KGB:n tai diplomaattilinjalla palvelevia henkilöitä, jotka taisivat hyvin suomen kielen. Kun Vladimiroville tarjottiin jossakin vaiheessa huomattavan korkeaa tehtävää Moskovasta, hän vain totesi: ”Minkä vuoksi minä sen hyväksyisin, täällä Suomessahan minä elän kuin ministeri!
Ensitapaamisestaan Vladimirovin kanssa Tiitinen raportoi tuoreeltaan presidentti Kekkoselle, kuten kaikesta muustakin tehtäviinsä kuuluvista asioista. Myöhemmin Kekkosen väistyttyä raportoiminen siirtyi ”fundeeraavalle” Mauno Koivistolle Kekkosen edustaessa suoraviivaisempaa linjaa. Vladimirovin omat muistelmat ovat luettavissa Otavan vuonna 1993 julkaistuissa muistelmissaan Näin se oli. Ne agentti kirjoitti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tehtäväkseen muistelmissa hän totesi muun muassa pitää Suomi Neuvostoliiton vaikutuspiirissä.
Oiva kirja
Vakoilijoita ja Veijareita on kiinnostava kirja, joka taustoittaa ajanjaksoa, jolloin Helsingissä vilisi itävakoojia ”kuin vilkkilässä kissoja”, muitakaan valtioita unohtamatta.
Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja asiaan vihkiytymätönkin pääsee hyvin juonesta kiinni. Tunnettua Tiitisen listaa kirjasta on turha hakea, sillä presidentti Koivisto päätti salata sen ja arkistoida aineiston Supon kassakaappiin “Ei aiheuta toimenpiteitä” -kommentilla varustettuna.
Tarja Lappalainen