Se oli yhtä tulihelvettiä

Seuraavassa helsinkiläinen filmipäällikkö, luutnantti, Unterscharführer Konstantin ”Kosti” Cande muistelee taisteluitaan SS-sotilaana Saksan armeijassa Tarja Lappalaisen kirjassa Se oli yhtä tulihelvettiä – talvi- ja jatkosodan kasvot, jonka Docendo on julkaissut nyt myös pokkarina.

Pokkarissa taisteluistaan rintamalla Kosti Canden lisäksi kertovat Heikki A. Reenpää, Antti Henttonen, Veikko Juvonen, Eeri Hyrkkö ja Hannes Hynönen. Asiantuntijoina esiintyvät mm. sotahistorian professori Martti Turtola ja eversti Pekka Visuri. Kirjassa kerrotaan myös sodanjohdosta, kuten Mannerheimista ja lotatkin pääsevät ääneen.

Elämän alkuun Viipurissa

Kosti Canden (s. 17.12.1921) sukujuurensa äidin puolelta vievät Ukrainaan, ja hänen isänsä on Pietarin suomalaisia toisessa sukupolvessa. Pietarista Kostin vanhemmat siirtyivät vallankumouksen jälkeen Viipuriin. Tänne Kostin isä pakeni puna-armeijaan joutumista.

Nuoruudessani kävin lukion alkuun asti Viipurissa venäläistä koulua. Opin lukemaan jo ennen kuin täytin viisi vuotta. Opiskelin koulussa myös useita eri kieliä, kuten ranskaa, saksaa, ruotsia, venäjää. Useimmista näistä oli merkittävää hyötyä elämäni varrella, Cande toteaa.

SS-joukkoihin

Toukokuun viidentenä päivänä vuonna 1941 kun Suomessa elettiin välirauhan loppuhetkiä, Kosti käveli pitkin Helsingin Aleksanterinkatua.

Kadulla hän tapasi yllättäen vanhan ystävänsä Martti Riikosen Viipurista. Tämä tapahtuma oli hyvin merkityksellinen Kostin elämässä, sillä juuri tuolloin hän sai tietää Riikoselta, että Saksa ottaa vastaan miehiä sotilaskoulutukseen.

Martti kysyi, että eiköhän lähdetä Saksaan! Mennään vain, vastasin. Ja siltä istumalta lähdimme värväystoimistoon. Samoihin aikoihin noin 1 400 suomalaista miestä teki saman päätöksen ja allekirjoitti kaavakkeen, jossa anottiin koulutukseen pääsyä Saksaan, Kosti Cande kertoo.

Värväystoimisto toimi peitenimellä Insinööritoimisto Ratas. Cande ja Riikonen säikähtivät toimistosta kuuluvaa kovaa meteliä. Yksi värvääjä ei ollut tyytyväinen henkilöihin, joita hän oli juuri tarkastanut, vaan huusi kovaan ääneen puhelimeen: ”Mitä helvettiä te lähetätte tänne hampaattomia ukkoja!”

Silloin Kosti ja Martti Riikonen vilkaisivat toisiinsa ja ajattelivat, mihin sitä olikaan tullut lähdettyä. Hakijat joutuivat kovaan syyniin ja aina päästä varpaisiin asti kaikki tarkistettiin. Riikosen kohtaloksi muodostui hänen pituutensa: hän oli liian lyhyt palvelukseen.

Martti melkein itki, kun hänet hylättiin häntä harmitti se niin. Minä puolestaan lähdin junalla ensimmäinen kesäkuuta kimpsuineni ja kampsuineni kohti Vaasaa, jonka satamasta matka jatkui muutaman päivän kuluttua moottorialus Bahia Lauralla kohti Saksan valtakuntaa.

Saksaan Stettinin rannikolle Cande saapui 5. kesäkuuta. Täältä matka jatkui junalla Stralsundiin. Asemalta Cande marssi värväytyneiden kanssa SS-kasarmille, jossa koulutukseen osallistuville annettiin SS-univormut ja niihin kuuluvat muut varusteet.

Katselin kasarmin portin päällä tuulessa hulmuavia SS- ja hakaristilippuja. Stralsundista meidät kuljettiin junalla Wieniin. Perille saavuimme 13. kesäkuuta 1941. Täällä alkoivat kovat harjoitukset.

Sotilaana SS-rivistössä  Ukrainassa

Joulukuun alkupäivinä 1942 koitti hetki, jolloin Candea asetovereineen ryhdyttiin siirtämään itärintamalle Ukrainaan, joka kuului tuolloin Neuvostoliittoon. Määränpäätä sotilaille ei kerrottu. He lähtivät ensin Puolaan Varsovaan ja sieltä edelleen Ukrainaan.

Sotilaat saapuivat joulukuun 7. päivä Vinnitsaan, missä he saivat tietää, että Japani oli tuhonnut Yhdysvaltojen Tyynenmeren laivaston Havaijilla.

Vinnitsassa heidät purettiin pois vaunuista, ja matka jatkui kuorma-autoilla kohti Miuksen rintamaa. Matkasta tuli erittäin vaikea. Tiet olivat huonokuntoisia ja liejuisia. Auton pyörät upposivat syvälle kuraan. Miehet puolestaan olivat parroittuneita ja likaisia mullasta ja kurasta.

Määränpäänä oli Stalino, nykyinen Donetsk, jossa suomalainen SS-pataljoona liitettäisiin SS-Wikingiin, Canden virallisen joukko-osastotunnuksen ollessa 5. Panzergrenadier Waffen SS-D. Wiking.

Kuuluin neljännen komppanian toisen joukkueen viidenteen ryhmään. Ryhmän johtajana toimi Adolf Gschiel. Ykkösampujana oli Onni Eklund, kakkosampujana minä ja patruunankantajina Erik Korte, Teuvo Roisko, Henry Lahti ja Harri Helme.

Waffen-SS-Wiking-divisioonaan kuului useampia rykmenttejä, joita olivat Germania, Westland ja Nordland. Kaikkia näitä johti kenraali Felix Steiner. Divisioonan koko vahvuus oli noin 20 000 miestä.

Suomalaiset vapaaehtoiset palvelivat Nordland-rykmentin III pataljoonassa, ja ensimmäisen kuljetuserän miehiä oli myös Westlandissa. Suomalaisten kokonaisvahvuus oli 1 399 miestä.

Rintamakokemuksia Itä-Ukrainassa

Kosti Cande ei koskaan kuulunut pahamaineiseen Allgemeine SS –joukkoihin. Tämä ryhmä on tullut kuuluisaksi ennen kaikkea ”puhdistuksistaan” ja keskitysleireistään. Ryhmällä oli myös muita tehtäviä, jotka koskivat erilaisia poliisitoimia, kuten ulkoisen ja sisäisen vihollisen torjuntaa.

Miehitetyillä alueilla Allgemeine värväsi riveihinsä alueen miehiä, jotka murhasivat omia toisinajattelijoitaan ja juutalaisia sekä muita. Allgemeine sai käskynsä suoraan Himmleriltä. Nämä pahamaineiset SS-miehet tulee erottaa meidän omasta osastostamme, Cande painottaa.

Uudenvuodenaaton vietimme Mesevajassa, pienessä kylässä. Kovassa neljänkymmenen asteen pakkasessa kuorma-autot hyytyivät. Olimme sulloutuneena kylmään pieneen mökkiin, ja tunnelma oli epätoivoa täynnä. Ruoka-annokset olivat mitättömiä. Olimme kaikki käytännössä aliravittuja.

Sain meille hieman syötävää nappaamalla sitä erään auton lavalta. Tämä tosin oli ehdottomasti kiellettyä: SS-mies ammuttiin aina varastamisesta, mutta onnekseni en jäänyt kiinni, Cande kertoo.

Mius-joen rintamalla, jonne Kosti saapui tovereineen tammikuun puolenvälin tienoilla 1942, olot olivat todella kurjat. Koko alkuvuoden sää oli hyisen jäinen aina maaliskuulle asti.

Helvetti Malgobekissa

Cande sotilasjoukkueineen eteni kohti Malgobekia. Kauniilla säällä näkyi Elbrusvuorijono, jonka huiput nousevat aina 5 600 metriin. Vuorijono erottaa Euroopan ja Aasian toisistaan. Saksalaisten tavoitteena oli päästä käsiksi Kaukasuksen öljyyn. Malgobekissa taisteltiin jo öljynjalostamoilla, mutta venäläiset olivat ehtineet tuhota laitteet ja varastot.

Malgobekissa kävi pian selväksi, että käsiaseilla ei enää pärjätty. Onni Eklundin sairastuttua elokuussa kurkkumätään Kosti Candesta tuli ykkösampuja.

Wikingdivisioona menetti Malgobekin taisteluissa 1 500 miestä. Jukka Tyrkkö kirjoitti Unto Parvilahdelle Berliiniin: ”Pataljoona hyökkää kärjessä jo kuukauden verran ja on menettänyt tavattomasti verta. Kaksi kolmasosaa on poistunut riveistämme hirveissä hyökkäyksissä. Enempää en ehdi enkä jaksa. Tilanne osaltamme on nyt monessa suhteessa muuttunut, eikä tulevaisuutta jaksa parhaalla tahdollakaan nähdä valoisana.”

Malgobekissa tehtiin paljon töitä saksalaisten pääsemiseksi öljylähteille. Yksi näistä toivottomista yrityksistä oli hyökätä päivällä avoimella pellolla kiviaidan suojassa olevia venäläisiä vastaan.

Miesten kanssa porukalla ihmeteltiin käskyjä. Johtava upseeri sanoi, että saatte tykistöltä tulisuojan. Päästiin muutama sata metriä eteenpäin. Olimme valtavan helppoja maaleja venäläisille, jotka vain napsivat meitä. Minulla oli muutama vaivainen rumpulipas sMg:ssä. Odotettiin tykistön tulitukea. Tykki ampui muutaman kranaatin meidän ja vihollisen väliin. Venäläisten tulessa maattiin 45 minuuttia. Sitten huudettiin käsky: ”Elävät takaisin.”

Yötä päivää jatkuva tykkituli söi porukkaamme. Harri Helme oli etumontussa konekiväärin takana lokakuun ensimmäisenä päivänä. Tukkitulen pauhun keskeltä kuulin Harrin huudon: ”En näe mitään.” Ryömin Harrin luokse. Häneltä oli lentänyt kypärä päästä, ja huomasin verisen takaraivon, josta olivat hiukset ja päänahka lähteneet. Luu paistoi paljaana. Totesin Harrille, että ei hätää, aivot eivät ole tulleet ulos. Sidoin hänen päänsä ja talutin mäen taakse, jossa oli lääkintämies. Samasta kranaatista haavoittui myös Jali J. Mikkola.

Tykistön apu puuttui

Kosti Canden mukaan Malgobekissa kaatui kymmeniä, ellei satoja, suomalaisia. Venäläiset olivat oppineet sotimaan ja heitä riitti. Sotilasmassa oli ehtymätön.

Meiltä puuttui täydellisesti tykistön apu. Luftwaffeja näkyi vähän. Lentovoimat oli sidottu Stalingradiin. Jo kukkulan 701 valtauksessa kuoli kymmenkunta suomalaista. Näin jälkikäteen aivan turhaan. Valtauksella ei ollut meille sen suurempaa merkitystä.

Cande kertoo kuinka kävi tapaamassa Tauno ”Poku” Pohjanlehtoa Meilahden sairaalassa hieman ennen hänen kuolemaansa heinäkuussa 1995.

Hän kertoi minulle, kuinka kk-ryhmän pomo Ilkka Hakkarainen menehtyi jalostamon alueella tarkistamassa paikkoja. Hänet löydettiin istuma-asennosta, puuta vasten nojaamasta, aivan kuin hän vain lepäisi. Viimein havaittiin, että nenän vierestä oli mennyt pieni kranaatinsirpale päähän.

Monen muun hengenvaarallisen ja kiperän tilanteen lisäksi Cande itse haavoittui Malgobekissa 9.10.1942.

Meidän puolijoukkueemme rippeillä oli tällöin tauko. Vietimme sitä kolhoosin juuresmontussa, joka oli kooltaan 10 x 40 metriä. Kranaatteja satoi tasaiseen tahtiin lähimaastoon, mutta olo montussa tuntui melko turvalliselta, koska se oli noin kaksi metriä syvä.

Vihollinen tulitti montussa olevia eteläpuolelta. Montun etelärinteen katveessa istui saksalainen lähetti Albert Stoker. Montun pohjoisseinällä oli Canden joukkuetoverini Veli Pietilä, vasemmalla puolellani oli Tatu Savolainen ja oikealla Ilkka Hakkarainen.

Äkkiä huomasin, kuinka piiskatykin ilmapaine tuli aivan kohti. Samassa räjähti. Stokerilta irtosi oikea käsi. Näen silmissäni vieläkin hänen hämmästyneen ilmeensä hänen katsoessaan kättään, joka roikkui enää vain muutamalla ihosuikaleella olkavarresta. Pietilä puolestaan oli juuri leikkaamassa leipää, kun kranaatin sirpale pyyhkäisi hänen vasemmasta kädestään kaksi sormea jäljettömiin.

Tatu Kolehmainen sai puolestaan sirpaleita selkäänsä niin, että selkälihasten tasapaino muuttui lopullisesti.

Siinä rytäkässä minäkin haavoituin. Verta valui joka puolelta. Sakari Miettinen tuli nopeasti ja alkoi kiireesti sitoa meidän haavojamme. Minut vietiin Risto Pöntisen luokse. Moottoripyörän sivuvaunussa oli jo haavoittunut mies, ja minä istuin Riston taakse. Matka joukkosidontapaikalle kulki läheltä venäläisten konekivääriasemaa. Risto huusi: ”Pitäkää kiinni!” ja niin mentiin. Konekiväärisuihkut yrittivät tavoittaa meitä, mutta onneksemme menivät täpärästi ohi.

Kiperiä tilanteita

Canden haavat puhdistettiin ja sidottiin, ja hän pääsi takaisin riviin. Muut haavoittuneet joutuivat lopullisesti pois rintamalta.

Ajattelin monesti rintamalla omaa kohtaloani. Olin varma, että en tulisi selviämään sieltä hengissä. Kuitenkaan minua ei pelottanut. Kranaattikeskityksen aikana mietin, että jos on osuakseen, niin tappaisi kerralla. Myös Erkki Mansikalle oli käydä huonosti: hän jäi venäläisten vangiksi.

Canden mukaan tapahtumat etenivät niin, että taisteluiden tiimellyksessä vihollinen teki vastahyökkäyksen tankkien tukemana ja löi Canden ryhmän hajalle tankeillaan, joita heillä taas ei ollut.

Mansikka huumautui tilanteessa hetkeksi todennäköisesti tankin ammuksen räjähtäessä vieressä. Mansikka kertoi myöhemmin, että venäläinen jalkaväen sotilas huomasi, että olen elossa, ja otti minut vangiksi. Sotilas lähti viemään minua kuulusteltavaksi aseenaan kivääri. Heidän kuljettuaan vajaan kilometrin venäläinen sotilas kompastui ja kaatui.

Mansikka tajusi tilaisuutensa tulleen, tempaisi puukon saappaansa varresta ja hyppäsi venäläisen sotilaan selkään ja surmasi tämän puukollaan. Hän otti kuolleelta sotilaalta tämän kiväärin ja palasi omiensa puolelle.

Haavoittuminen

Cande puolestaan haavoittui Malgobekissa uudestaan 11. lokakuuta 1942. Tämä tapahtui hänen ollessa konekiväärin kanssa pienessä montussa. Vaikka päivällä oli lämmin, yöt olivat erittäin kylmiä.

Minulle tuli montussa vähitellen hirveä horkka, koska siinä ei voinut liikkua lämpimikseen. Olin haalinut hieman heinää ja oksia lämmikkeeksi montun pohjalle, ja otin takin pois päältäni ja laitoin sen peitoksi ylleni. Horkkani äityi kuitenkin niin pahaksi, että minun oli pakko liikkua, ja siirryin montun reunalle pitkäkseni. Hetken päästä tykin kranaatti räjähti aivan lähelläni, ja sirpaleet ujelsivat ympärilläni.

Cande tunsi oikeassa jalassa kuin aasi olisi potkaissut. Hän avasi puukolla puntin sauman ja näki ison ”montun” polven yläpuolella.

Rapsutin puukolla luuta ja jännettä. Kipua en tässä vaiheessa tuntenut. Kaikki liha oli poissa. Lähellä oikealla näin, että Erkki Liukseen oli osunut. Menin hänen luokseen ja totesin tilanteen hyvin vakavaksi. Erkin maha oli pitkälti auki, ja hän meni harmaaksi. Tiesin, että kuolinkamppailu oli käynnissä. Siinä Liuksen elonliekki sammui minun ollessani hänen vieressään.

Sakari Miettinen oli huomannut puolestaan Kosti Canden haavoittumisen ”Voi helvetti, onpa iso reikä! Luu ja jänne paistaa!” totesi hän Kostille ja kääri samalla siteen reiden päälle.

Yritin konkata, mutta eihän siitä mitään tullut. Lähistöllä oli venäläinen sotavanki, joita meillä oli linnoitustöitä varten. ”Ivan, idi suda!” huusin hänelle. Ivan tuli ja otti minut selkäänsä. Matkaa oli noin parisataa metriä paikkaan, jossa Risto Pöntinen oli moottoripyöränsä kanssa. Risto istutti minut lullaan ja Alfin taakse: ”Sitten lähettiin. Pitäkää kiinni, sillä kohta venäläiset avaavat konekivääritulen!”

Eräässä mutkassa venäläiset saivatkin moottoripyöräläiset tähtäimeensä konekiväärillä, mutta he pääsivät tilanteesta ehjin nahoin.

Auttajamme Risto Pöntisen onni loppui 11. helmikuuta 1943. Hänet ampui taisteluissa venäläisten panssariauton konekiväärimies, joka tähtäsi postiautoon, jonka suojassa Risto lymysi. Osa näistä luodeista meni auton läpi ja osui Ristoon. Risto vajosi huokaisten maahan.

Riston maallinen vaellus päättyi tähän, lähelle Donetskia. Nyt Riston tomumaja lepää Datschanskijan kylän mullassa.

Riston moottoripyörän kyydissä olleella joukkueenjohtajalla Tauno ”Poku” Pohjanlehdolla oli parempi onni. Poku kertoi tapahtuneesta Kostille elokuussa 1995 seuraavasti: ”Ajettiin moottoripyörällä. Eräässä mutkassa vihollinen avasi tulen. Risto huusi minulle, että saatana, nyt ajettiin vihollisen rysään…”

Kohti Suomea

Lopulta 21. helmikuuta 1943 Kosti Cande lähti Saksasta Suomeen toipumislomalle.

Palatessani Saksaan huhtikuussa 1943 näin ensimmäistä kertaa Allgemeine SS:n miehiä matkatessani Tallinnan kautta kapearaiteisella junalla Riikaan. Riikassa Allgemeinen poliisipartio tarkisti joka sen matkustajan paperit.

Ryhmän vetäjän kaulassa roikkui metallikilpi. Tästä johtuen tuo porukka sai nimen ketjukoirat. Kuulin, että partiolla oli oikeus ampua ihminen välittömästi. Saksassa saimme tietää, että sopimus suomalaisten sotilaiden kohdalla päättyisi ja että meillä olisivat edessä kotimatkan järjestelyt sekä loppujuhlat. Sain myös tietää, että minut oli ylennetty alikersantiksi. Lisäksi ennen kotiinpaluutani minulle myönnettiin Saksassa toisen luokan Rautaristi sotilasansioistani.

Rukajärvellä

Myöhemmin alikersantti Kosti Cande toimi Rukajärvellä konekivääriryhmän johtajana. Keväällä 1944 hän valmistui Niinisalon upseerikoulusta ja palasi taistelutilanteisiin vänrikkinä ja osallistui vielä torjuntataisteluun Ilomantsissa konekiväärijoukkueen johtajana.

Lähde:

Tarja Lappalaisen uutuuspokkari Se oli yhtä tulihelvettiä – talvi- ja jatkosodan kasvot. Docendo