Anne Roth toteaa kirjassaan Sekundakroppa – elämäni kilpirauhaspotilaana (Docendo, 192 s.), että Suomessa lukuisa joukko ihmisiä potee kilpirauhassairauksia tietämättään. Sairaus voi jäädä huomaamatta jopa hoitohoitohenkilökunnalta. Väsymys ja masentuneisuus tai alavireisyys ovat varsinkin hoitamattomassa kilpirauhasen vajaatoiminnassa hyvin voimakkaita oireita. Tämän vuoksi lääkäri saattaa helposti kirjoittaa potilaalle masennuslääkkeitä, vaikka tämä pitäisikin passittaa kilpirauhaskokeisiin.
Testit ovat hyvin yksinkertaisia ja helppoja ottaa. Siksi onkin miltei mysteeri, miksi lääkärit ovat toisinaan hyvinkin nihkeitä määräämään kokeita potilailleen. Näillä testeillä moni ihminen on saanut selityksen häntä ehkä jo vuosia piinanneille oireille.
Viitearvot eivät kerro kaikkea
Kilpirauhaskokeitten viitearvotkaan eivät aina kerro kaikkea, kuten Anne Roth toteaa kirjassaan: ”Kun kilpirauhaskokeet sitten otetaan, potilas saa usein kuulla, että kilpirauhasessa ei ole mitään vikaa, sillä verikokeet ovat `viitearvoissa´. Viitearvot ovat kuitenkin niin laajat, että jos potilaalla on oireita, häntä pitäisi tutkia, vaikka arvot olisivatkin viitteiden sisällä. Viitearvojen sisältä pitää löytää oma taso, jossa oireita ei ilmene. Se tarkoittaa lääketasapainoa, jossa kilpirauhassairaus on hallittavissa ja elämänlaatu paranee merkittävästi. Potilas tulee hoitaa oireettomaksi. Siitä määräytyy hänen oma viitearvonsa.”
Yksilöllisen viitearvon ja lääketasapainon löytyminen onkin ensiarvoisen tärkeää sairauden hoidosta. Tästä puhutaan kuitenkin yllättävän vähän. Rothin kirjassa sisätautien erikoislääkäri Esa Soppi toteaa asiasta: ”Vajaatoimintaa hoidettaessa potilaat reagoivat tyroksiinilääkitykseen yksilöllisesti, mistä ovat seurauksena potilaiden erilaiset tyroksiiniannokset. Samoin on laita potilaiden laboratorioarvojen välillä. Jos annoksen säätäminen kuitenkin on vaikeaa ja vaativaa sekä potilaalle että lääkärille, kannattaa pitää mielessä myös muut sairaudet, tilat tai lääkitys, jotka voivat vaikuttaa hoitotasapainoon ja oireiden esiintymiseen.”
Viitearvoihin tuijottaminen on pahinta niiden ihmisten hoidossa, joiden kilpirauhasarvot mahtuvat ”viitearvoihin”. Jos näin on, lääkäri usein vain toteaa, että arvot ovat hyviä eikä lääkitystä tarvita, ja potilas sen uskoo, kun hänellä ei ole parempaa tietoa asiasta. Tällöin potilas lähtee lääkärin luota evästyksellä, että arvot kontrolloidaan vuoden päästä. Kuitenkin hän saattaa sairastaa kilpirauhassairautta ja voi koko ajan huonosti. Tilanteessa tulisi kuitenkin mennä ”potilaan oireet edellä”, kuunnella ja määrätä vaikkapa koelääkitys ja katsoa häviätkö oireet sen avulla. Jos oireet häviävät, kyseessä on kilpirauhasen vajaatoiminta, vaikka arvot mahtuisivat vielä viitearvojen sisälle.
Alkoi liikatoimintana
Kirjan kirjoittajalta vei kaksi ja puoli vuotta löytää itselleen oikea lääketasapaino, sillä lääkkeiden tehoaminen vaatii myös malttia. Annen oma sairaus alkoi ensin liikatoimintana. Yksi alkuvaiheen vaikeimmista oireista oli runsas hikoilu. Hikoilu oli jopa niin voimakasta, että hänen hiuksensa jäätyivät pakkasessa. Koska Anne oli ollut aina hieman hikoilevaa tyyppiä, ei hän aluksi kiinnittänyt hikoiluunsa riittävää huomiota.
Tämän lisäksi hän laihtui: ”Söin silti kuin hevonen ja aiheutin kieltämättä kateutta ystävissäni, kun saatoin syödä mitä halusin ja silti laihtua. Siihen aikaan oltiin kovin ulkonäkökeskeisiä ja hoikkuutta pidettiin tavoittelemisen arvoisena. Hoikkuuteni kääntöpuoli oli se, että jokaisen suupalan jälkeen minun oli kiiruhdettava vessaan. Kaikki tuli ulos ja suoli toimii hyperaktiivisesti”, Roth kertoo vaiheistaan ylitoiminnan ”kynsissä”. Yleisellä tasolla mainittakoon, että laihtuminen, sekavuuden tunne ja unettomuus olivat liikatoimintakauden jatkuvia seuralaisia.
Sisätautien erikoislääkäri Soppi toteaa, että kilpirauhasen liikatoimintaan voi kilpirauhashormonien ylimäärästä ja niiden aivovaikutuksista johtuen liittyä hyvinkin voimakkaita emotionaalisia tuntemuksia, kuten vihaa ja jopa raivoa. Samoin vajaatoimintaan voi niin ikään liittyä emotionaalisia tuntemuksia, esimerkiksi alakuloa. Oireet ovat yksilöllisiä, mutta ne ovat yleensä yhteydessä siihen, kuinka vaikeaa liika- tai vajaatoiminta on ollut ja kuinka kauan sitä on kestänyt ennen taudinmääritystä.
Kun Anne Roth sai asianmukaisen kilpirauhaslääkityksen, yletön hikoilu lakkasi, ja hän alkoi jaksaa aivan eri malliin. Voima ja virkeys palasi, ja yletön laihtuminen loppui. Elämä alkoi taas hymyillä ja siihen tuli uutta puhtia.
Diagnoosin saaminen aiheutti Anne Rothille kuitenkin tapahtumaketjun, joka kulki kilpirauhasen totaalipoistoleikkauksen kautta äänihuulihalvaukseen ja erittäin oireiseen kilpirauhasen vajaatoimintaan. Vajaatoiminta näyttäytyi hallitsemattomana lihomisena ilman ruokavaliomuutoksia, jatkuvana väsymyksenä, totaalisena haluttomuutena ja aivosumuna.
Anne tulee kärsimään kilpirauhasen vajaatoiminnasta koko loppuelämänsä ja syömään kilpirauhashormonia. Hän voi sopivalla lääkityksellä kuitenkin nyt hyvin ja pärjää sairautensa kanssa.
Oiva selviytymistarina
Anne Roth on kirjoittanut tarinansa Sekundakroppa – elämäni kilpirauhaspotilaana kiinnostavasti ja itseään säästelemättä. Hän kertoo kirjassaan seikkaperäisesti sekä kilpirauhasen vajaatoiminnasta että sen liikatoiminnasta. Kirja on kilpirauhaspotilaan selviytymisopas, joka tarjoaa runsaasti asiatietoa ja vertaistukea kaikille kilpirauhassairauksista kärsiville sekä henkilöille, jotka epäilevät sairautta itsellään. Tärkeä asia on kääritty kepeään helppolukuiseen pakettiin.
Anne Rothin äänen lisäksi kirjassa kuuluu sisätautiopin dosentin, perusterveydenhuollon lääkärin, psykoterapeutin, hyvinvointivalmentajan ja Suomen Kilpirauhasliitto ry:n edustajan ääni. Kirjassa valotetaan myös liitännäissairauksia sekä pohditaan niitä psykologisia vaikutuksia, mitä kilpirauhasen häiriöt voivat potilaalle ja hänen läheisilleen aiheuttaa. Jos epäilee itsellä sairautta, kannattaa asiaa lähteä selvittämään terveydenhuollon kautta. Myös Suomen Kilpirauhasliitosta saa hyviä asiaa koskevia neuvoja.
Teksti: Tarja Lappalainen