Onnen Pekka – syksyn kirjallinen helmi

Filosofian tohtori Pekka Tarkan kirja Onnen Pekka (Otava, 575 s.) on kiinnostava tarina, joka vie lukijansa aina 1930-luvulta 1980-luvun loppuun.

Pekka Tarkka syntyi vuonna 1934 Tampereen Pispalassa; hänen ikäluokkansa oli yksi Suomen pienimmistä ikäluokista. Syntyvyys oli niin alhainen, että se herätti hieman huolta kansamme kohtalosta. Onneksi laman koura alkoi hellittää otettaan, ja sen myötä enemmän lapsia ilmestyi vahvistamaan maamme väkilukua. Tarkat asuivat tehtailija Enqvistin entisessä huvilassa, jonka ikkunoista väräjöi Näsijärven laaja ulappa.

Pekan isoisä Sigfrid Selenius jätti toiminnallaan merkittävän jäljen suomalaiseen yhteiskuntaan. Työskennellessään Lontoossa suomalaisen merimieskirkon pappina ennen toista maailmansotaa hän tutustui setlementtiliikkeeseen, innostui aatteesta kovin ja toi sen myös Suomeen, missä hän kuului liikkeen perustajajäseniin. Liike elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sigfrid hoiti siis leiviskänsä hyvin, toisin kuin isänsä David Sirenius. Tämän Tarkka mainitsee kirjassaan rutiköyhäksi apupapiksi, parantumattomaksi juopoksi, jonka kerrotaan kaiken lisäksi humalapäissään pudonneen Velkuan kappelin saarnatuolista kesken jouluaamun kirkonmenojen. Miehen juopottelu oli raskasta temperamenttiselle Emma-puolisolle, jonka suonissa virtasi Sassien aatelisverta. 1700-luvulla suku oli tosin vajonnut rahvaan joukkoon. Suvun historiassa komeili Ruotsin mahtimiehiä ja skotlantilaisia palkkasotureita. Näistä Emmalle ei tosin ollut apua ankaran puutteen ja raadannan keskellä.

Myös Pekka Tarkan isä Toivo, kansanomaisesti Topi, oli pappi. Hänen äitinsä oli Liisa Sirenius. Jo Toivon ja Liisan kihlajaisissa riitti draamaa, kun kesken kihlajaisten Topi sai puhelun äidiltään, joka itkien vaati kihlauksen purkamista ja käski Topin heti kotiin! Tarkkojen mielestä joutuminen Sireniuksen sukuun tahrasi näet Tarkkojen hyvän maineen Tampereella. Häät saatiin kuitenkin vietettyä, ja Tarkatkin tulivat paikalle. Mutta juhlaa vietettiin jäätävissä tunnelmissa.

Lehtimieheksi ja kirjalliselle uralle

Pekka Tarkalla oli laaja ystäväpiiri, johon kuului myös kirjan yksi mielenkiintoisimmista hahmoista, filosofi ja kirjailija Pentti Linkola. Luonnonsuojelijana ja kalastajankin tunnettu ajattelija ohjeisti voimallisesti nuorta Tarkkaa, joka oli antautunut lehtityöhön: ”Älä hemmetissä jättäydy toimittajaksi! Älä sijoitu yhteiskuntaan!” Suistuminen ”poroporiksi, sosiaaliseksi kansalaiseksi, ympäristöönsä mukautuvaksi massaihmiseksi” oli filosofin mukaan yksi suurimmista vaaroista, mikä ylimalkaan voi yhteiskuntaa uhata ja jota tuli ehdottomasti kavahtaa mitä suurimmassa määrin. Toinen uhka Linkolan mukaan oli sortuminen älylliseksi kyynikoksi.

Älyllisestä kyynikkoa Tarkasta ei tullut, mutta toimittajaystäviensä vetämänä hän jatkoi Ilta-Iltasanomissa vielä jonkin aikaa. Tämän jälkeen hän ilmoittautui opiskelemaan kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, jossa hän toimi myös assistenttina. Päätyönsä Tarkka teki kuitenkin Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittajana ja kulttuuriosaston päällikkönä.

Otavassa

Tarkan saatua väitöskirjansa valmiiksi Otavan toimitusjohtaja Heikki A. Reenpää pyysi Tarkkaa kirjoittamaan toisen osan yhtiön historiikkiin, jonka ensimmäisen osan oli kirjoittanut Rafael Koskimies. Työhönotto ja raha-asiat sujuivat Reenpään kanssa kädenkäänteessä. Kun vielä kirjan formaattia luonnosteltiin ja piirreltiin ilmaan ja paperiksi pohdiskeltiin Kauttuan semimattaa ja kanneksi kluuttia, asia näytti muiden pohdintojen jälkeen lukkoon lyödyltä: ”Tule ensi maanantaina tänne Otavaan, niin etsimme sinulle pöydän”. Vuosien varrella Reenpään ja Tarkan välille muodostuikin läheinen ystävyys, joka on kestänyt aina tähän päivään saakka.

Kirjallinen maailma kahtiajakautuneena

Tarkka kuvailee Onnen Pekka -teoksessaan myös kirjallisen maailman jakautumista kahtia. Traditionalistit, realistit ja kainuistit olivat WSOY:n kirjailijoita johtohahmoinaan ja mestareinaan Väinö Linna ja Veikko Huovinen. Modernistit, kuten Tarkka, olivat ”leinoseuralaisia”. Heihin lukeutuivat myös Paavo Haavikko, Pentti Saarikoski, Veijo Meri ja Antti Hyry, jotka kaikki olivat puolestaan Otavan kirjailijoita. Eino Leinon seuran primus motoreina toimivat muun muassa Eljas Erkko, Hannes Reenpää ja Heikki A. Reenpää. Perustava kokous pidettiin 28.10.1947. Seura perusti myös kirjallisen lehden nimeltä Ajan Kirja, joka sittemmin yhdistyi Näköala-lehden kanssa Parnassoksi. Seuran kautta Tarkka sai yhä isomman jalansijan Otavan kirjailijana. – Kainuismista sen verran, että termin lanseerasi Ylioppilaslehteen vuonna 1953 modernistien kriitikkosiipeen kuulunut Pekka Lounela. Ilmiön kantavaareiksi Lounela nimesi Ilmari Kiannon ja Pentti Haanpään.

Taitavasti koottu

Pekka Tarkan muistelmat soljuvat liki kaunokirjanomaisesti eteenpäin kulttuurielämän näköalapaikalta. Pitkän uransa aikana Tarkka koki ja myös nostatti monet kirjalliset myrskyt. Teoksessaan hän kuvaa sukutaustaansa ja yliopistossa ja kirjallisuusarvostelijana kohtaamiaan ihmisiä elävästi ja humoristisesti. Hannu Salaman Juhannustanssi-kohut, monet muut kirjalliset kulttuuriottelut ja kritiikit nousevat eläviksi lehtien sisältä. Teos on taitavasti yhteen kudottu – elämäkertaluokassa se on yksi syksyn kirjallisista helmistä.

Tarja Lappalainen