Veikko Piiparinen, inkerinsuomalainen Marttinan kaukopartioradisti , jonka tie Vorkutan vankileiriltä puna-armeijan miehittämään Viroon ja takaisin Helsinkiin 47 vuoden jälkeen on kiinnostavaa henkilöhistoriaa.
-Vapauden tunteen voi aistia vain sellainen, jolla sitä ei ole ollut, sanoo inkerinsuomalainen Veikko Piiparinen, kaukopartioradisti, joka punaisen Valpon toimesta karkotettiin Neuvostoliittoon ja passitettiin lopulta 15 vuodeksi Vorkutan pakkotyöleirille.
Neuvostotasavallalle tärkeää kivihiiltä tuottava Vorkuta oli pahamaineisin, vankien rakentama leirikeskittymä, jossa aluksi asuttiin maakuopissa ja teltoissa. Komin tasavallassa sijaitseva Vorkuta on myös Euroopan itäisin ja kylmin kaupunki.
Veikko Piiparinen syntyi Pohjois-Inkerissä, Miikkulan kylässä, 20 kilometrin päässä Laatokasta, joulukuussa 1923. Perhe puhui äidinkielenään suomea.
Puna-armeijan kutsu sotaan kävi 22. kesäkuuta 1941. Talvinen partioretki koitui Piiparisen kohtaloksi pohjoisen rintamalla. Aluksi hänet siirrettiin sotavankileirille Suomussalmelle. Koska kaukopartiossa oli pula venäjän kielen taitavista, hän siirtyi kuuluun suomalaiseen kaukopartio-osasto Marttinaan.
Hänestä tuli Erillinen Pataljoona 4. komppanian sotilas, sijoituspaikkana Uhtua. Kaukopartioretkillä taitavaksi havaittu Piiparinen komennettiin radistikurssille Savonlinnaan joulukuussa 1943. Kyynel-radio ja Töpö-kuuntelulaite tulivat tutuiksi.
Piiparinen osallistui kaukopartiomiesten mukana 1944 aselevon jälkeisiin, öisiin asekätkentäretkiin.
Vaikka heimopataljoonan miesten luovuttamisesta liikkui huhuja, Piiparinen ei halunnut paeta Ruotsiin, vaan lähti tuttavaperheeseen Ouluun tammikuussa 1945. Varmuudeksi Piiparisen henkilötodistukseen merkittiin syntymäpaikaksi Liminka ja syntymävuotta aikaistettiin kolmella.
Veikko Piiparinen uskoi elämänsä vakiintuneen jatkosodan jälkeen. Hän oli miinanraivaustehtävissä Suomenlahdella, jossa kuusikymmentä tuhatta eri kokoista, näköistä ja tapaista miinaa piileskeli veden alla, pääpaikkana Turku. Morsiankin oli löytynyt Helsingistä. Jatkosodan päättymisestä oli kulunut lähes kaksi ja puoli vuotta. Verkko kuitenkin kiristyi.
Viesti- ja merenkulku-upseerikurssin päätyttyä hänet siirrettiin takaisin Turkuun, aluksi merimiinoja tuhoamaan ja sen jälkeen koulutusaliupseeriksi.
Piiparinen oli tavannut raskaana olevan morsiamen Helsingissä ja palaamassa Turun laivastoasemalle, kun Liikkuvan poliisin junapartio pidätti hänet tammikuun lopussa 1947. Nimi oli Valvontakomission luovutettavien listalla.
Musta auto vei hänet ensin Valpon päämajaan Ratakadulle, sieltä kuulustelujen jälkeen Malmin lentokentälle, jossa seisoi punatähtinen lentokone. Koneesta marssi venäläinen NKVD:n upseeri. Piiparisen kuulustelut alkoivat heti salaisen poliisin Leningradin alueen päämajassa Bolshoi Domissa.
-Korviin työnnettiin pieni koukku, jolla etsittiin korvista mahdollista salaista kätköä ja sieraimet tarkastettiin taskulampulla, Piiparinen kertoo.
Hänet suljettiin 80 x 180 x 400 senttiä korkeaan selliin. Vangin täytyi pitää kasvot koko ajan oveen päin, eikä kasvoja saanut peittää.
Kun Piiparinen ei väkivaltaisten, neljän kuukauden yöllisten kuulustelujen jälkeen tunnustanut oliko hän Amerikan vai Englannin vakooja, hänet tuomittiin Vorkutaan kymmenen minuutin ”oikeudenkäynnin” 15 vuodeksi.
Yhteen kuuden matkustajan osastoon sullottiin parikymmentä vankia. Matka kesti kaksi viikkoa. Kuolleet heitettiin matkalla junasta radan varteen.
Kaivoksissa vangit kaivoivat hiiltä hakuilla ja lapioilla tunneleissa ryömien. Vorkuta oli todellinen kansallisuuksien ja ammattien sulatusuuni taitelijoista professoreihin ja elokuvaohjaajiin. Olosuhteet olivat hirvittävät ja vangin henki ei ollut ruplankaan arvoinen.
Vangit tapettiin hitaasti nälkään. Viimein ihminen oli kasa törröttäviä luita. Askeleen poikkeama marssirivistöstä katsottiin pakoyritykseksi ja vartijat ampuivat vangin.
Alle metrin tunnelissa Piiparinen, vanki T 656 M, jäi sortuman alle, ja heräsi vankisairaalan kuolevien osastolla.
Vasen oli poikki kahdesta kohtaa, muutama kylkiluu murtunut, hampaitakin oli katkennut.
Hirvittävää nälänhätää potevassa leirissä oli onni, että langanlaihaksi huvennut Piiparinen pääsi lokakuussa 1948 ruokalaparakin apulaiseksi. Painokin nousi 46 kiloon, jolloin hänet palautettiin takaisin hiilenlouhintaan.
Veikko Piiparinen vapautui kekseliään vankiystävänsä ansiota leiristä lokakuussa1955 ja anoi töihin Viroon, joka oli puna-armeijan miehittämä, helmikuussa 1956. Tallinnan taksin kuljettajaksi Piiparinen siirtyi tammikuun alussa 1965.
Maitamme lähentäneen Viru-hotellin rakennustyömaa käynnistyi. Elettiin vuotta 1969. Piiparinen sai kutsun KGB:n päämajaan Pagarikadulle. Vaikean moraalisen ongelman eteen hän joutui, kun hänet määrättiin kuuntelemaan taksissa matkustavien suomalaisten keskusteluja, erityisesti Neuvostoliittoa koskevia vihamielisiä tai pilkallisia puheita.
Myöhemmin hän toimi neuvostokenraalin kuljettajana, johon syntyi erikoislaatuinen suhde.
Virosta tuli Piipariselle uusi kotimaa ankarien Siperian vuosien jälkeen. Hän tunsi Tallinnan kuin omat taskunsa ja esitteli mielellään kaupunkia suomalaisille. Hän ehti toimia myös Viron poliisin palveluksessa, yhteistyössä virolaisten kanssa.
Elokuun lopussa 1991 hän pääsi suomalaisen poliisipäällikköystävänsä kanssa käymään Utissa, jossa tapasi tuttuja kaukopartioveteraaneja. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut 47 vuotta.
Veikko Piiparinen kuoli Tallinnassa 4. huhtikuuta 2002. Lukuisten kukkalaitteiden joukossa laskettiin Marttinan kaukopartiomiesten ja lottien kukat.
Toimittaja Olavi Lempinen ehti haastatella Veikko Piiparista ennen tämän kuolemaa. Kirja kuorii humaanin kuoren alta piinkovan selviytyjän. Jos ei usko selviytyvänsä, ei selviydy.
Hänen muistikuvansa ovat uskomattoman tarkat, vaikka niiden paikkansapitävyyttä ei voikaan tarkistaa.
Erityisesti mieleen jää Piiparisen ironinen, paikoin sysimusta huumori, joka on yksi selviytymistaitelun kantavia voimia.
Lempinen sijoittaa väliin, lähinnä Viron, yleistä historiaa. Se tuntuu hiukan päälle liimatulta, mutta toisaalta taustoittaa tapahtumia. Loppua kohti kirja hiukan menettää kiinnostustaan, poikkeuksena Vennin jälleennäkeminen. Siinä kostuu karskimmankin miehen silmäkulma.
Antti Lang lukee kiinnostavasti, erityisesti paikan- ja ihmisten nimien lausuminen on huolellista työtä.
Olavi Lempinen: Rautaesiripun takana – Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille
Kustantaja: Otava
Äänikirja, Boakbeat, kesto:16h 26min
Lukija: Antti Lang
Julkaistu: 7.2.2023
Teksti: Ari Tiippana