Igor Vahros – Päämajan salainen tiedustelija

Sivistynyt ja monitaitoinen vakoojakouluttaja loi loistavan uran vielä sodan jälkeen.

Igor Vahros (vuoteen 1942 Vahromejev) 7.1 1917 Pietari – 23.6 1996 Helsinki).
Vahlros suomensi talvisodan aikana sotasaalisasiakirjoja ja kuulusteli sotavankeja. Jatkosodan aikana 25.06.1941 – 19.09.1944 hänet sijoitettiin Päämajan liikkuvaan tiedustelukeskukseen Osasto Raskiin. Sen tehtävänä oli agenttitiedustelun järjestäminen.

Lapsena isänsä ja tämän uuden naisystävän kanssa Suomeen Pietarista muuttaneen Igor Vahrosin tarina on poikkeuksellinen. Poikkeuksellisempi on Mikko Porvalin kirjoittama Salainen tiedustelija- suomalaisen vakoojaupseerin kirjeet 1940–44. Suomalaisten sotilastiedustelu talvi- ja jatkosodan aikana on vuosien mittaan tullut tutummaksi, mutta Porvali pääsi käsiksi alkuperäiseen vakoilijaupseerin kirjeenvaihtoon.
Viralliset tiedusteluun liittyvät asiakirjat hävitettiin tai toimitettiin Ruotsiin Stella Polaris -operaation yhteydessä. Länsinaapuriin toimitettuja asiakirjoja ei ole löytynyt. Siten tiedusteluun liittyvä tieto oli ja on pitkälti yksityisten henkilöiden hallussa.

Se, että salaiset asiakirjat päätyivät ansioituneen kirjailijan käsiin, oli sattumien summa. Porvali oli törmännyt Vahlrosin nimeen jo teoksessaan Vakoojakoulu (Atena, 2010). Teoksen ilmestymisen jälkeen Vahroksen tytär soitti, ja kertoi hänellä olevan isänsä arkiston – laajan mutta venäjänkielisen. Toinen onnenpotku oli, että tytär, Muusa Savijärvi (s. 1936) oli Joensuun yliopiston venäjän kielen emeritaprofessori. Tytär käänsi tarvittavat asiakirjat sekä kirjeet suomeksi.
Tämän lisäksi Porvali sai myös käyttöönsä professori Pentti Virtarannan vuonna 1984 nauhoittamia Igor Vahroksen haastatteluja. Luonnollisesti Porvalilla oli muitakin lähteitä sekä alan kirjallisuutta, joita hän ripottelee kirjeiden väliin.

Talvisodan syttyessä 22-vuotias Igor Vahros oli filosofian maisteri. Venäjänkielentaitoisella lahjakkuudella oli käyttöä armeijan leivissä Mikkelissä.
Kirjeet ja päiväkirjamerkinnät talvisodan ajalta toistavat hiukan itseään toiveineen, pakettilähetyksineen ja hellittelyineen, eivätkä ole kovin merkittäviä. Mikkelin pommituksesta on sen sijaan tarkkaakin tietoa.

Talvisodan lopussa hän seuloi Köyliön sotavankileirillä upseereita, jotka olivat tehneet yhteistyötä suomalaisten kanssa. Lähes kaikki sotavangit luovutettiin katkerassa rauhanteossa Venäjälle, mutta Suomeen jäi (jätettiin) muutamia meille tärkeitä ja hyödyllisiä vankeja.
Välirauhan aikana Vahros suoritti reserviupseerikoulun ja jatkosodan alkaessa kiireinen, ylityöllistetty mies jatkoi armeijan palveluksessa.
Jatkosodan alussa Vahros siirtyi osasto Raskin mukana Päämajan tiedusteluosastolle Joensuuhun. Raskaat tiedusteluretket suuntautuivat pääosin Sortavalan ja Petroskoin alueella sekä Äänisjärvelle. Yleinen ankeus, sotku, korpi ja hyttyset kiusasivat.

Äänislinnan/Petroskoin valtaamisen jälkeen syksyllä 1941 Vahros toimi yhtenä kouluttajana Osasto Raskissa. Sen tehtävänä oli kouluttaa sotavankileireiltä vakoojia salaisiksi asiamiehiksi itänaapuriin.
Vakoojat puettiin puna-armeijan asepukuihin ja heidät pudotettiin laskuvarjolla Venäjälle. Mielikuvituksesta ja paikkatietämyksestä oli hyötyä, sillä Vahroksen tehtävä oli luoda jokaiselle oma peitetarina. Useimmat vakoojat jäivät kiinni pian, toiset ilmoittautuivat suoraan viranomaisille, mutta onnistumisiakin mukaan mahtui.
Monitaitoinen Vahros johti myös tiedustelijakoulun orkesteria ja kuoroa sekä opetti psykologiaa.

Yksityiskohtaiset kirjeet jatkuvat aina vuoteen 1943 loppuun saakka, mutta vuoden 1944 kirjeet on pääsääntöisesti hävitetty. Mielenkiintoista on, että tiedustelu jatkui vielä Kannaksen suurhyökkäyksen jälkeen kesällä 1944.
Kiehtoviksi Vahroksen kirjeet tekee se, ettei sotasensuurin punakynä niihin puuttunut, ilmeisesti siksi, että kulkivat virkakirjeinä, eivät kenttäpostina.
Hämmästyttävää on kuinka Vahros pystyi hoitamaan raskasta työtaakkaa, vaikka usein joutuikin rankkoihin ryyppäjäisiin muiden upseereiden kanssa. Tuskin tämäkään olisi sotasensuurin läpi mennyt, kuten siviilien ja sotavankien kuvaus keskitysleirissä.

Porvalin kuvaus on tarkkasilmäistä, hyvin jäsenneltyä. Hän yhdistää paikalliset tapahtumat myös valtakunnalliselle ja yleiselle tasolle. Suur-Suomi-henki, joka Vahrosissa alussa lepatti, hiipui väsymykseen viimeistään Saksan tappioiden mukana.
Välillä kirjeiden tautofonia – sinänsä tarpeellisine – päiväyksineen on hiukan puuduttavaa.

Sodan jälkeen Igor Vahros oli paitsi arvostettu slavisti, myös YYA-valtuuskunnan sihteeri (vakituinen tulkki Kustaa Loikkanen ei saanut viisumia Moskovaan) ja tulkki rauhan tultua vuonna 1948 sekä Helsingin yliopistossa venäjän kielen ja kirjallisuuden professori 1967–1980. Tuona aikana hän oli Suomen ainoa venäjän kielen ja kirjallisuuden professori ja toimi Urho Kekkosen epävirallisena tulkkina.
Sivistynyt, täydellistä venäjää ja suomea puhuva Vahros oli yksi kansainvälisen Dostojevski-seuran perustajista ja seuran johtokunnan pitkäaikainen jäsen. Aleksei Tolstoin romaanitrilogia Kärsimysten tie oli Vahlrosin suomentama.
Hänet palkittiin myös Puškin-mitalilla neuvostoliittolaisen kulttuurityön edistämisestä –tiettävästi ainoana palkinnon saaneena, joka on sotinut Neuvostoliittoa vastaan.

Sotakirjoihin erikoistunut Jarkko Pajunen lukee ilmeikkäästi, muttei liikaa tulkiten.

Mikko Porvali: Salainen tiedustelija – Suomalaisen vakoojaupseerin kirjeet 1940-1944 –
Syväluotaus suomalaisen sotilasvakoilun maailmaan
Kustantaja: Otava
Äänikirja, julkaistu 28.6.2022
Kesto 11 t 0 min
Lukija: Jarkko Pajunen