Valtiotieteen tohtori, eversti Pekka Visurin Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941 on saanut kaipaamaansa jatkoa, sillä Waldemar Erfurth – sotapäiväkirjat 1942 – 1943 (Docendo, 528 s.) julkaistiin syksyllä 2018. Uutuuskirjan myötä Erfurthin kaikki jatkosodan päiväkirjat on vihdoin suomennettu, sillä Docendo uudelleen julkaisi vuonna 2014 sotapäiväkirjan vuodelta 1944 (alkuperäisversio WSOY:n vuodelta 1954).
On merkittävää, että Erfurth ei luovuttanut päiväkirjojaan kenellekään sodan aikana, ja sen jälkeenkin hän oli varovainen niiden julkaisemisessa, jotta esimerkiksi Suomen poliittiselle asemalle ei koituisi vaikeuksia.
– Tämän vuoksi päiväkirjojen julkaiseminen viivästyi pitkään. Päiväkirjojen aitous on todettu, eikä niistä ole poistettu merkintöjä, Pekka Visuri toteaa.
Kokonaisuudessaan kyseessä on ainutlaatuisen tarkka ja laaja, yli 1 000 sivun dokumentti Suomen historian kriittisestä ajasta tarkasteltuna ylimmän sodanjohdon näkökulmasta.
Suomeen vuonna 1941
Jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth saapui Suomeen kesäkuussa 1941 hieman ennen jatkosodan alkamista. Suomen liittyessä Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon Barbarossa-suunnitelman osana Erfurthin oli Saksan yhteyskenraalina huolehdittava siitä, että Suomen armeijan sotatoimet sopeutettiin saksalaisten suunnitelmiin.
Jatkosodan alkuvaiheen päiväkirja vuodelta 1941 keskittyykin lähinnä sotatoimien johtamisen operatiivisten asioiden ja taistelutapahtumien kuvaukseen, joissa riitti dramatiikkaa ja nopeita tilannevaihteluja.
– Asemasodan vuosina 1942–1943 yhteyskenraali Erfurthin toiminnan painopiste siirtyi enemmän sotilaspoliittisten ja taloudellisten kysymysten hoitoon, jolloin myös henkilösuhteet nousivat merkittävälle sijalle, Visuri toteaa.
Suomessa Erfurth vastasi Mannerheimin ja Hitlerin välisestä yhteydenpidosta. Päiväkirjassa on muun muassa tarkka kuvaus Hitlerin tulosta Mannerheimin 75-vuotispäiville 4.6.1941 ja Mannerheimin vastavierailusta Saksaan pari viikkoa myöhemmin.
19.6.”Hitler on esittänyt toivomuksen, että kenraali Schmundt tulee Suomeen noutamaan Mannerheimin seuruetta. Se on huomattava kunnioituksen ele marsalkkaa kohtaan.”
27.6. ”Tasan kello 10 lentokoneemme laskeutui Itä-Preussiin Rastenburgin kentälle, missä oli valmiina suuri sotilaallisten vastaanottoseremonioiden edellyttämä joukko… Mannerheim antoi adjutantille kävelykeppinsä ja otti käteensä marsalkansauvan.”
Asemasodan aikaa
Nyt julkaistussa päiväkirjassa kuvaillaan, kuinka vuoden 1942 alusta alkaen Suomen rintamilla elettiin asemasodan aikaa, sillä voimat eivät enää riittäneet hyökkäysten jatkamiseen.
– Sen sijaan Saksan kesähyökkäys 1942 eteni itärintaman eteläosissa Volgalle ja Kaukasiaan. Stalingradissa marraskuussa alkanut puna-armeijan vastahyökkäys johti suuren saksalaisarmeijan tuhoon vuoden 1943 alussa ja rintaman vetäytymiseen, ja se hälytti Suomen johtajat pelkäämään tappiota sodassa, Visuri kertoo.
Vuonna 1943 asemasodan jatkuessa Suomen rintamilla sotaväsymys yhteiskunnassa kasvoi. Tästä aiheutui kireyttä Suomen ja Saksan poliittisiin suhteisiin. Erfurth joutui paljolti keskittymään näiden ongelmien hoitamiseen. Hänellä oli myös keskeinen rooli Neuvostoliiton hyökätessä kesällä 1944 Karjalan kannakselle.
– Juuri Erfurth hankki Saksan sodanjohdolta kiireiset päätökset Suomelle annettavasta aseavusta ja joukkojen vahvennuksista. Näillä toimilla oli suuri merkitys sille, että Neuvostoliiton suurhyökkäys kyettiin lopulta torjumaan, Visuri mainitsee.
Paljon uutta tietoa
Nyt julkaistu osuus päiväkirjoista tuo esille monia uusia tietoja Saksan ja Suomen yhteistyöstä ylimmän sodanjohdon tasolla. Uutta on nimenomaan konkreettisten tietojen runsaus, jolloin syntyy entistä huomattavasti täydellisempi kuva asemasodan vuosien tapahtumista ja ennen kaikkea ylimmän johdon ratkaisuista.
Visurin mukaan ennen päiväkirjojen julkaisua suomeksi on sotatapahtumista ollut vaikea saada näin tarkkaa kuvausta ja selitystä, sillä sodan lopulla asiakirjoja tuhottiin suuret määrät eikä sotaa koskevissa kirjoituksissa ja muistelmissa haluttu kertoa läheskään kaikkea.
Ehkä suurin yllätys päiväkirjassa on henkilökysymysten monimutkaisuus ja voimakkaat ristiriidat. Erfurthilla oli hyvien suhteidensa ansiosta ainutlaatuinen tilaisuus päästä niistä selville, ja esittää tarkka kuvaus tapahtumien kulusta.
– Suomessa ei esimerkiksi tiedetty sitä, kuinka saksalaisten virkapaikkojen sisäisten juonittelujen vuoksi Suomen Berliinissä toiminut yhteyskenraali Paavo Talvela oli välittömän karkotusuhan alaisena vuoden 1943 keväällä.
20.3.1943 ”Kenraali Jodlilta OKW:sta tuli kuriiripostissa kirje, jossa minulta pyydettiin henkilöarviota kenraali Talvelasta. Laivasto- ja ilmavoima-asiamiehet olivat ilmoittaneet Paasosen erottamisesta ja liittäneet siihen väitteen, että Talvela oli tuhon profeetta, joka myrkytti ilmapiiriä Suomessa… Hän on pahanilman lintu! Hitler kuulemma vaatii, että Talvela pitää kutsua kotiin.”
Erfurth pääsi viime hetkellä estämään Talvelan karkotuksen toimeenpanon ja samalla ehkäisemään vakavan kriisin syntymisen. Hän sai myös torjutuksi ne vakavat epäilykset, joita saksalaiset esittivät Päämajan tiedustelupäällikköä, eversti Paasosta kohtaan.
– Muutamat suomalaiset poliitikotkin vuotivat Saksalle jatkuvasti tietoja ja levittivät ilkeämielisiä huhuja, jotka kohdistuivat jopa Mannerheimia ja Paasosta vastaan.
Näistä ennen tiukasti salassa pidetyistä asioista on päiväkirjassa yksityiskohtaisia kuvauksia. Erfurth joutui puolustamaan usein esimiehilleen marsalkka Mannerheimia ja muita Päämajan johtohenkilöitä Saksassa levinneitä huhukampanjoita vastaan.
Päiväkirjasta käy hyvin ilmi Suomen aseman vaikeutuminen vuonna 1943, kun Saksa kärsi tappioita itärintamalla ja joutui etelässä vetäytymään kohti omia rajojaan. Suomessa oli pakko ryhtyä valmistelemaan sodasta irtautumista, ja tämän vuoksi suhteet Saksaan alkoivat kiristyä.
Erfurthin taustaa
Waldemar Erfurth oli aloittanut sotilasuransa Saksan keisarikunnan armeijassa ja osallistunut jo ensimmäiseen maailmansotaan. Myöhemmin hän toimi suuren osan palvelusajastaan monipuolisissa tehtävissä yleisesikuntaupseerina.
– Erfurth palveli Saksan supistetussa armeijassa (Reichswehrissä) vuoteen 1931, jolloin hän siirtyi reserviin kenraaliluutnanttina. Erfurth kutsuttiin kuitenkin 1930-luvun puolivälissä uudelleenmuodostettujen puolustusvoimien (Wehrmachtin) palvelukseen virkapaikkanaan maavoimien yleisesikunta, Visuri kertoo.
Suomessa oleviin saksalaisiin sotilaisiin Erfurthilla ei ollut paljonkaan suoranaista käskyvaltaa, mutta hänellä oli runsaasti mahdollisuuksia vaikuttaa suunnitelmien ja toimintapäätösten syntymiseen. Hän piti jatkuvasti yhteyttä Suomen päämajassa Mannerheimiin ja yleisesikunnan päällikköön; milloin vain hän saattoi esittää heille näkemyksiään.
– Erfurth oli tyypillinen vanhan ajan upseeri, taustaltaan hyvin samankaltainen kuin Mannerheim. He olivat molemmat keisarikuntien kasvatteja. Saksan ja Venäjän keisarikunnan upseeristot eivät paljonkaan eronneet toistaan, Visuri toteaa.
Hän jatkaa, että Erfurth edusti preussilaista virkamiesperinnettä, jonka mukaan upseerit omistautuivat virkansa hoidolle eivät osallistuneet politiikkaan.
– Erfurthin toimintaa leimasi huolellisuus ja kohteliaat käytöstavat. Ei hän muuten olisi voinut toimia Mannerheimin vastakappaleena koko jatkosodan ajan, kesästä 1941 syksyyn 1944.
Tässä yhteydessä on myös todettava, että asiallisesti ja hyvin korrektisti esiintynyt Waldemar Efruth ei kuulunut natsipuolueeseen, kuten Saksan kenraalikunta ei yleensäkään. Hän ei ollut vain sotilas, vaan hän oli myös etevä sotahistorian tutkija ja koulutukseltaan filosofian tohtori.
Pekka Visurin teokset Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941 ja Waldemar Erfurth – sotapäiväkirja 1942–1943 ovat huolellisesti taustoitettuja ja käännettyjä. Kummankin teoksen alussa oleva Visurin laatima selittävä osuus täydentää hyvin päiväkirjamerkintöjä. Kirjat ovat oiva lisä suomalaiseen sotahistorian tutkimukseen. Ne ovat sujuvaa luettavaa, ja päiväkirjatekstien käännöksen jälki on erinomaista.
Valtiotieteen tohtori, eversti Pekka Visurin toimittamat ja suomentamat Erfurthin sotapäiväkirjat täydentävät hyvin hänen jatkosodan tapahtumia käsitteleviä kirjojaan Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat (Docendo 2013) sekä Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947 (Docendo 2015).
Teksti: Tarja Lappalainen