Monica Kristensenin kirja Amundsenin viimeinen matka (Like, 383 s.) suorastaan imaisee lukijansa kohti huikeaa ja jännittävää seikkailua ja eloonjäämiskamppailua. Kirja kertoo Roald Amundsenista, ilmalaiva Italiasta, Umberto Nobilesta ja ajasta, jolloin kaikkialla maailmassa kilpailtiin ilmojen herruudesta ja napojen valloituksesta.
Kohti pohjoisnapaa
Ny-Ålensundissa, Norjassa kello lähestyy viittä aamulla. Eletään toukokuun 23. päivää ja vuotta 1928. Suuri hetki on käsillä – ilmalaiva Italia, Mussolinin suuri ylpeys, on vihdoin valmis jännittävälle matkalleen kohti pohjoisnapaa. Hieman ennen lähtöhetkeä jesuiittaisä Giuseppi Gianfrancesch, Paavin erikoislähettiläs, siunaa matkan ja lausuu päälle vielä Löytöretkeilijän rukouksen.
Ilma-aluksen ruoria pitelee meriupseeri Adalberto Mariano. Kenraali Umberto Nobile puolestaan seisoo sotilaallisen ryhdikkäänä aluksen korissa avoimella ovella ja heiluttaa kättään alhaalla lumikentällä seisovalle saattoparvelle, joiden silmät seuraavat ilmalaivan lähtöä niin kauan, että aluksesta näkyy enää vain pieni piste – kunnes sekin katoaa taivaan rannan taakse.
Nobilen pohjoiseen retkikuntaan kuului yhteensä 16 miestä, ja ilmalaivassa oli lievästi sanottuna ahdasta, kun ryppääseen oli mahdutettu myös kolme tutkijaa. Mutta niin vain kävi, että joidenkin ulkopuolisten epäilyksistä huolimatta ilmalaiva Italia saavutti Pohjoisnavan seuraavana päivänä kaksikymmentä minuuttia keskiyön jälkeen. Miehistölle hetki oli tunteikas.
Kauaa ilma-alus ei kuitenkaan pystynyt viipymään pohjoisnavan yllä. Jo kello 2.20 se nousi noin tuhanteen metriin, aloitti loittonemisen ja paluumatkansa. Pian lähtöhetken jälkeen sääolot heikkenivät äkkiä ja ilma-alus joutui sankan sumun ympäröimäksi, kun vastatuuli yltyi.
Paluumatkan jatkuessa pyörteinen ilmavirta alkoi tärisyttää Italiaa. Sitten korkeusperäsin lukkiutui, ja ilma-alus alkoi kallistella pahasti painuen samalla alaspäin maata – tai paremminkin jäätä – kohti.
Radisti Giuseppe Biagi ei koko aamun kestäneen kamppailun aikana poistunut kertaakaan laitteittensa ääreltä. Hän lähetti Italialta viimeisen viestin tukialus Cittá di Milanolle kello 10.27. Oli perjantaiaamu 25.5., kun Italia iskeytyi jäähän. Miehet sinkoutuivat ympäriinsä. Aluksen alla roikkuva gondoli raahautui tuulessa, kunnes rysähti päin korkeaa jäälohkareiden röykkiötä. Meteli oli helvetillinen. Miehiä hyppi pois gondolista, joka lopulta irtautui kölistä ja pirstoutui siihen paikkaan. Pitkänsoikea jättiläispallo puolestaan tempautui kiitoon. Sen sisällä olevat kuusi miestä pystyivät ainoastaan ristimään kätensä kauhuissaan, kun pallo jatkoi poukkoillen matkaansa.
Amundsen saa tiedon
Tieto Italian onnistumisesta Pohjoisnavan valloituksesta saavutti Roald Amundsenin tämän sveitsiläistyylisessä huvilassa Uranienborgissa, joka sijaitsi Svarskogissa lähellä Osloa. ”Umberto Nobile oli siis onnistunut”, hän tuumaili mielessään, vaikka hän ei ollut pitänyt Nobilea sopivana retkikunnan johtajaksi.
Amundsen tunsi hyvin Nobilen, sillä hän oli lentänyt tämän kanssa Norge-nimisellä ilmalaivalla Pohjoisnavan yli. Nobile oli itse suunnitellut Norgen. Retkikuntaan oli kuulunut myös yhdysvaltainen miljonääri Lincoln Ellsworth, joka maksoi koko retken viulut.
Roald Amundsen oli kansainvälisesti tunnettu ja mainetta niittänyt naparetkeilijä ja tutkimusmatkailija. Hän oli syntynyt 16.8.1872 Norjassa, missä hän nautti laajaa kansansuosiota. Umberto Nobile oli puolestaan italialainen, Amundsenia seitsemisen vuotta nuorempi lentokoneinsinööri ja ilmalaivojen suunnittelija.
Amundsen oli kulkenut retkikuntineen Pohjois-Amerikan pohjoisosia kiertävän luoteisväylän ensimmäisenä, mikä sekin oli tuohon aikaan huikea saavutus. Ensimmäisenä hän oli myös miestensä kanssa saavuttanut etelänavan.
Seuraavana päivänä Italian onnistumisesta Amundsen istui lounaalla ravintola Dronningenissa, kun lounaskutsuja isännöivä Aftenpostenin päätoimittaja Fröis Fröisenland pyydettiin puhelimeen. Hänelle luettiin sähkösanoma, jossa kerrottiin ikävä uutinen: Italia on kadonnut. Hänelle tuli myös pyyntö, että Roald Amundsen saapuisi puolustusministeriöön suunnittelemaan pelastusoperaatiota. Amundsen otti tehtävän mielihyvin vastaan, vaikkakin Nobile tiedettiin yleisesti hänen vihamiehekseen.
Etsinnät laajenivat massiiviseksi kansainväliseksi arktisen alueen operaatioksi, johon osallistui useita eri valtioita, myös Suomi omalta osaltaan. Suomen Ilmavoimat vuokrasi pelastusoperaatioon Aero-yhtiöltä Junkers-lentokoneen, jonka lentäjäksi valittiin Gunnar Lihr ja retken johtajaksi Ilmavoimien luutnantti Olavi Sarko. Kaiken kaikkiaan operaatioon valjastettiin eri maista yli 1 500 henkeä, 23 lentokonetta, 20 laivaa ja koiravaljakoita. Roald Amundsen loisti kuitenkin kaikkien yli ja varsinkin norjalaiset latasivat häneen suuret toiveet. Amundsen lähti etsintälennolle viiden muun miehen kanssa Latham 47 -merkkisellä lentoveneellä.
Taiten kirjoitettu
Kuinka etsijöiden kävi? Entä onnistuiko Roald Amundsen tehtävässään? Kirjan sivut antavat vastaukset näihin kysymyksiin, vaikkakin teoksen nimestä voi jo jotakin päätellä. Amundsenin viimeinen matka luokitellaan tietokirjaksi, mutta se etenee kuin parhainkin romaani – ajoittain jopa trillerinomaiseen tyyliin. Kirjailija maalaa sanoillaan tapahtumia elävästi, ja kääntäjä Arja Kanteleen hersyvä käännöstyö kruunaa lukunautinnon. Kirja on tarkoitettu laajalle lukijaryhmälle; se sopii niin nuorille kuin varttuneemmillekin. Suosittelen kirjaa myös lahjaksi.
Teksti: Tarja Lappalainen